Synnytys

Ajattelin ensin, etten tänne edes kirjoita jostakin niin henkilökohtaisesta asiasta kuin lasteni syntymästä. Toisaalta, onhan se maailman luonnollisin ja kaunein hetki, jonka kaikki kokevat aivan eri tavalla. Miksen siis itsekin  jakaisi omaa kaunista hetkeäni tänne, positiiviseksi kokemukseksi synnytystä jännittäville.

Esikoisen synnytys oli kaikkea muuta kuin positiivinen kokemus, vaikka palkinto siitä olikin mitä parhain. Sen vuoksi olen kyllä todella, todella onnellinen, että pääsin kokemaan myös tämänkaltaisen luonnollisen synnytyksen.

Kaikki alkoi 12.9 (RV 39+2) illalla/yöllä. Menin nukkumaan sillä asenteella, että ei se kyllä tänäkään yönä tule syntymään. Seuraavanpäivän menot oli jo sovittuna aamusaleineen ja ruokailuineen mummolassa. Kimmo oli viettämässä iltaa kavereidensa kanssa ja Karkki oli vetänyt sikeitä jo muutaman tunnin sängyssään. Taisin nukahtaa siinä 22.30 aikoihin. Heräsin 23.15 omituiseen selkäkipuun. Nukahdin ja heräsin taas 23.30. Ja taas 23.45. Nousin ylös. Olin innoissani. Ainakin jotakin, vaikkei nämä ehkä synnytykseen vielä johdakaan.  Huomasin kävelyn tehostavan supistuksia, joten ravasin edestakaisin saadakseni supistuksia aikaan. Vessassa käydessä huomasin verensekaisen vuodon lisääntyneen hurjasti, itseasiassa sitä tuli koko ajan. Olin innoissani, vaikka tiedostin,  että tätä voisi jatkua monta päivää ennen todellista h-hetkeä. Kuitenkin edistystä tämäkin.

Supistusten voimakkuus kasvoi pikkuhiljaa. Väli oli mitä sattui 5 minuutista jopa lähemmäs 15 minuuttia, mutta lähes joka kerta se tuntui pikkuisen pahemmalta kuin aikaisempi.  Sunnuntain puolella 0.32 laiton ensimmäisen kerran Kimmolle viestiä, että supistelee, etteivät välttämättä johda vielä synnytykseen, mutta sattuvat kuitenkin. Välillä luulin supistusten jo hiipuvan ja koitin mennä jopa nukkumaan, mutta jouduin kerta toisensa jälkeen pomppaamaan ylös supistuksen iskiessä. Soudin ja huopasin ajatusteni kanssa, johtaa/ei johda mihinkään tositoimiin, pyytääkö Kimmo kotiin vai ei. Lopulta pyysin Kimmon kotiin ja hän tulikin siinä puoli kolmen maissa. Kokeilin ottaa 1 g:n panadolin, jos se auttaisi nukkumaan, olisi ehkä väärä hälytys, muutoin ehkä todella päästäisiin synnyttämään. Lääkkeestä ei ollut mitään iloa. Kimmo nukkui, itse kärvistelin hereillä jumppapallon  päällä. Olin niin väsynyt. Lopulta olo alkoi olla todella kipeä ja päätin soittaa viiden jälkeen synnärille. Koska selkäkipu oli jatkuvaa, jonka aikana tuli ns. terävämpiä piikkejä, oli supistuksia todella vaikea kellottaa. Niinpä synnäriltä kehoitettiin sinnittelemään kotona jos kivut suinkin sen sallivat, jos kerran supistuksia tulee arviolta 10 minuutin välein. Kipu oli kuitenkin niin kovaa jo, että vaivoin pystyin kävelemään. Herätin Kimmon ja pyysin soittamaan mummon paikalle Karkin vahdiksi. Tässäkin kohtaa totesin Kimmolle vielä, että voi olla turha reissu ja että ne varmaan lähettää meidät vielä kotiin, mutta että mun on ihan pakko saada jotakin tujua lääkettä pian. Sillä välin Kimmo puki mut ja pakkasi kassin loppuun, sillä yhtäkkiä supistuksia alkoi tulla jatkuvalla syötöllä ja oloni oli todella tuskainen.

Mummon saavuttua paikalle lähdettiinkin kohti TYKSiä niin äkkiä kuin vain pystyttiin. Ajomatka oli elämäni pelottavin/jännittävin ja tuskaisin. Kehotin Kimmoa ajamaan niin kovaa kuin vain pystyy ja silti matka tuntui ikuisuudelta. Supistuksia tuli yhtenään ja aloin tuntea jo voimakasta painetta. Totesinkin Kimmolle, että eikai tämä nyt tähän synny. Pelotti. Samalla kuitenkin pelkäsin, että paikanpäällä olisinkin vain tyyliin 3 cm auki ja tätä oloa olisi vielä hyvin pitkään edessä. Toivoin että olisin vähintäänkin 7 cm auki ja kaikki olisi pian ohi. Pohdin koko ajan, epiduraali vai ei, niin toivoin selviävän tällä kertaa ilman, mutta kivut olivat todella kovat ja kaipasin jotakin lääkettä äkkiä, ehkä tällä kertaa selviäisin veden ja ilokaasun voimalla!? Kimmo ainakin toivoi saavansa kokeilla nyt toimivaa ilokaasua,  viimeksi taisi sekoitus olla pielessä kun ei Kimmokaan saanut siitä mitään irti.

Perillä vastaanottava kätilö totesi heti mut nähdessään, että kovissa supistuksissa taidetaan olla. Ei pakottanut istumaan käyrille,  vaan asensi anturit mulle seisoma-asennossa, totesi hakevansa sairaalavaatteita ja sanoi että katsotaan pian sitten se kohdunsuun tilannekin. Pian kätilön lähdettyä iski taas kova supistus ja siinä Kimmoon nojatessani poksahti vedet omille vaatteilleni. Pyysin Kimmoa soittamaan kelloa välittömästi, sillä aloin tuntea voimakasta ponnistamisen tarvetta.  Kätilö tuli ja näki heti, että mulla oli jo voimakas tarve ponnistaa. Kimmon kanssa ottivat mun vaatteet ja kengät pois ja kätilö pyysi mua tarkistuspöydälle makuuasentoon, jotta näkisi tilanteen kohdunsuulla. Oli tuskaista mennä makaamaan, mutta samantien kätilö totesikin, että 10 cm auki ja vauva on jo tulossa. Saliin ei ehditä ja seuraavalla supistuksella ponnistetaan. En voinut uskoa tilannetta todeksi ja hoin vain tarvitsevani ensin jotakin lääkettä ja etten pysty tähän. Olinhan vasta siinä tarkastushuoneessa enkä yhtään varautunut, että lapsi voi oikeasti syntyä nyt heti, mehän vasta tultiin. Sai kerättyä itseni tilanteen vaatimalla tavalla yllättävän äkkiä ja tein työtä käskettyä puoli-istuvassa kylkiasennossa. Välillä ehdin jo todeta, ettei tule mitään, tunnen vauvan valuvan takaisinpäin, mutta kätilö ja Kimmo olivat todella hyviä tsemppareita. Vain 7 minuutin ponnistusvaiheen ja neljän voimakkaan supistuksen jälkeen syntyi täydellinen 10 pisteen poikamme tarkastushuoneeseen ollessani vielä omassa paidassa.

Olin tottakai suunnattoman onnellinen, mutta samalla niin hämilläni, etten osannut edes kyynelehtiä. Tässäkö se nyt oli, kauan odottamani synnytys, näin pian ohi ja nyt olen myös ihanan poikalapsen äiti. En pysynyt mukana näin hurjassa tahdissa. Olinko tosiaan synnyttänyt täysin luomuna? Minähän tulin hakemaan vain lääkettä, en synnyttämään syöksynä tarkastushuoneen pöydälle. Olin vähintäänkin päästäni pyörällä. Varovaisesti minulle autettiin sairaalapaita omani tilalle ja minut siirrettiin vauva rinnalla, istukka vielä sisällä paareilla synnytyssaliin.  Istukka ei meinannut syntyä ja menetin paljon verta, mutta suoneen pistetyn oksitosiinin avulla saatiin istukkakin syntymään. Napanuora oli tavanomaista pidempi, 95 cm, ja näinollen kätilö joutuisi ehkä tarjoamaan kakkua kollegoilleen. En saanut nirhaumaakaan alapäähän ja olonikin oli nopeasti todella hyvä. Kaikki oli jopa liiankin täydellistä ollakseen totta, vaikka kaikki olikin totisinta totta. Siksi sitä kai olo olikin niin hämmästyneen onnellinen. En vain voi uskoa, että pieni täydellinen poikamme syntyi näin luonnollisesti ja kauniisti tähän maailmaan. Olen tästä kokemuksesta valtavan onnellinen. Kuviakaan ei paljoakaan ole, koska tapahtuma oli niin nopea, ja ne vähät synnytyksen jälkeiset kuvat pidetään oman perheen sisäisinä. Synnytyksen kestoksi merkittiin 1h 15 min spontaani syöksysynnytys, sairaalassa oltiin tasan 15 minuuttia ennen kuin poika syntyi ja jälkeisvaihe olikin 30 min.