Uusi ihana arki

Tällä viikolla me ollaan totuteltu siihen todelliseen arkeen ja oltu samantien lasten kanssa kolmestaan maanantai-aamuyöstä lähtien. Kyllä, Porvoo kutsui Kimmoa edelleen. Pakko myöntää, aluksi iski paniikki tämän tiedon saadessani, ihanko yksin on pärjättävä aamusta iltaan, mutta nyt kun se isin kotiin tulo on jo iha nurkan takana, taidan uskaltaa sanoa että hienostihan meillä on mennyt. Toki mulla on huippuja ihmisiä ympärillä, jotka mielellään auttavat milloin missäkin. Jos näitä ei olisi ja kökkisin lasten kanssa yksin neljän seinän sisällä, olisi tilanne varmasti toinen. Mutta kun vain uskaltautuu lähtemään ihmisten ilmoille edes vähän taaperon uhma kohtauksista tai vauvan nälkä/syli ikuista huolimatta, näkee ystäviä ja perhettä, uskaltaa pyytää apuja ja imettämään milloin missäkin, menee kaikki varsin hyvin.

Papu on valloittanut meidän kaikkien sydämet ihan totaalisesti. Hän on hurmaava, niin rauhallinen ja vähäitkuinen vastasyntynyt. Hän nukkuu todella paljon ja hereillä ollessaan tahtoo olla sylissä ja lähellä, etenkin lähellä maitobaariaan. Minimies tykkää syödä, hän voisi asua hana suussaan, mutta hänellä on taipumusta sammua keskenkaiken.

Karkki on todella suloinen isosisko ja muistaa jatkuvasti mainita pikkuveljen. Tahtoo auttaa vaipanvaihdossa ja huolehtii,  etten vaan jätä veljeä autoon tms. Hän on kasvanut huikeasti lyhyessä ajassa, ainakin omissa silmissäni. Tilanne on pakottanut tyttöä oppimaan kärsivällisyyttä ja monia muitakin tärkeitä taitoja. Ja mikä parasta, pikkuveli ei toistaiseksi ole aiheuttanut sen suurempia mustasukkaisuuksia!

En vain voisi olla onnellisempi ihanasta perheestäni!

Ajatuksia synnytyksestä

Kuten jo viime postauksessa mainitsin, jäi synnytyksestä todella positiivinen mieli, aivan toisin kuin ensimmäisestä synnytyksestäni.  Positiivisinta tässä synnytyksessä oli ehdottomasti sen luonnollisuus, tapahtumia ei häiritty lääkkeillä. Viime kerralla kaikki tapahtui millon minkäkin lääkkeiden vaikutuksen alaisena, joiden uskon osittain vaikuttaneen siihen, ettei kaikki sujunut kuin strömssöössä. Tämän vuoksi toivoin etukäteen selviäväni ilman epiduraalia ja olen iloinen, että selvisin. On ihan erilaista tehdä todella yhteistyötä kehon kanssa, eikä lääkkeiden alaisena sinnepäin. Nyt keho kertoi minulle, mitä tehdä, tunsin kaiken (niin hyvässä kuin pahassakin) ja koin hallitsevani tilannetta.

Tottakai synnytyksen nopeus jätti sen olon, etten ihan pysynyt perässä ja että tapahtuma oli jopa liiankin äkkiä ohi, vaikka kiva tottakai etten kauempaa ollut niin kovissa kivuissa, kuin automatkalla.  Ja paljon on pyörinyt mielessä se, miten täydellisesti synnytys ajoittui jälleen kerran. Kimmo oli kotona, koska oli viikonloppu, mummo pääsi samasta syystä paikalle hyvin äkkiä ja liikenne oli vähäistä sunnuntaina aamulla aikaisin. Päästiin kotiin heti maanantaina, jolloin Kimmon isyyslomapäiviä ei kulunut ns. hukkaan yhtään, vaikka toki Karkki ja Kimmo olisivat kaksinkin pärjänneet kotona. Jos synnytys olisi käynnistynyt arkena, olisi voinut käydä hullusti. Kimmo ei olisi ehtinyt paikalle, koska en tiedä olisinko ilmoittanut ajoissa että nyt vähän supistaa. Ja jos Kimmo olisi ollut Porvoossa, en tiedä olisinko ehtinyt sairaalaan ollenkaan. Papu olisi saattanut syntyä kotiin tai taksin/jonkun ystävän auton kyytiin, jos olisin aikaillut samalla tavoin kotona. Ajatuskin hirvittää.

Olisin toki tahtonut ehtiä edes saliin asti ja vähän edes valmistautua henkisesti ponnistamaan, koska tosiaan sairaalaan kuvittelin meneväni jopa liian aikaisin, en liian myöhään. Mutta onneksi kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin. Täällä istun maailman ihanin poika sylissäni ilman jälkeäkään synnytyksestä, elämäni kunnossa.

Synnytys

Ajattelin ensin, etten tänne edes kirjoita jostakin niin henkilökohtaisesta asiasta kuin lasteni syntymästä. Toisaalta, onhan se maailman luonnollisin ja kaunein hetki, jonka kaikki kokevat aivan eri tavalla. Miksen siis itsekin  jakaisi omaa kaunista hetkeäni tänne, positiiviseksi kokemukseksi synnytystä jännittäville.

Esikoisen synnytys oli kaikkea muuta kuin positiivinen kokemus, vaikka palkinto siitä olikin mitä parhain. Sen vuoksi olen kyllä todella, todella onnellinen, että pääsin kokemaan myös tämänkaltaisen luonnollisen synnytyksen.

Kaikki alkoi 12.9 (RV 39+2) illalla/yöllä. Menin nukkumaan sillä asenteella, että ei se kyllä tänäkään yönä tule syntymään. Seuraavanpäivän menot oli jo sovittuna aamusaleineen ja ruokailuineen mummolassa. Kimmo oli viettämässä iltaa kavereidensa kanssa ja Karkki oli vetänyt sikeitä jo muutaman tunnin sängyssään. Taisin nukahtaa siinä 22.30 aikoihin. Heräsin 23.15 omituiseen selkäkipuun. Nukahdin ja heräsin taas 23.30. Ja taas 23.45. Nousin ylös. Olin innoissani. Ainakin jotakin, vaikkei nämä ehkä synnytykseen vielä johdakaan.  Huomasin kävelyn tehostavan supistuksia, joten ravasin edestakaisin saadakseni supistuksia aikaan. Vessassa käydessä huomasin verensekaisen vuodon lisääntyneen hurjasti, itseasiassa sitä tuli koko ajan. Olin innoissani, vaikka tiedostin,  että tätä voisi jatkua monta päivää ennen todellista h-hetkeä. Kuitenkin edistystä tämäkin.

Supistusten voimakkuus kasvoi pikkuhiljaa. Väli oli mitä sattui 5 minuutista jopa lähemmäs 15 minuuttia, mutta lähes joka kerta se tuntui pikkuisen pahemmalta kuin aikaisempi.  Sunnuntain puolella 0.32 laiton ensimmäisen kerran Kimmolle viestiä, että supistelee, etteivät välttämättä johda vielä synnytykseen, mutta sattuvat kuitenkin. Välillä luulin supistusten jo hiipuvan ja koitin mennä jopa nukkumaan, mutta jouduin kerta toisensa jälkeen pomppaamaan ylös supistuksen iskiessä. Soudin ja huopasin ajatusteni kanssa, johtaa/ei johda mihinkään tositoimiin, pyytääkö Kimmo kotiin vai ei. Lopulta pyysin Kimmon kotiin ja hän tulikin siinä puoli kolmen maissa. Kokeilin ottaa 1 g:n panadolin, jos se auttaisi nukkumaan, olisi ehkä väärä hälytys, muutoin ehkä todella päästäisiin synnyttämään. Lääkkeestä ei ollut mitään iloa. Kimmo nukkui, itse kärvistelin hereillä jumppapallon  päällä. Olin niin väsynyt. Lopulta olo alkoi olla todella kipeä ja päätin soittaa viiden jälkeen synnärille. Koska selkäkipu oli jatkuvaa, jonka aikana tuli ns. terävämpiä piikkejä, oli supistuksia todella vaikea kellottaa. Niinpä synnäriltä kehoitettiin sinnittelemään kotona jos kivut suinkin sen sallivat, jos kerran supistuksia tulee arviolta 10 minuutin välein. Kipu oli kuitenkin niin kovaa jo, että vaivoin pystyin kävelemään. Herätin Kimmon ja pyysin soittamaan mummon paikalle Karkin vahdiksi. Tässäkin kohtaa totesin Kimmolle vielä, että voi olla turha reissu ja että ne varmaan lähettää meidät vielä kotiin, mutta että mun on ihan pakko saada jotakin tujua lääkettä pian. Sillä välin Kimmo puki mut ja pakkasi kassin loppuun, sillä yhtäkkiä supistuksia alkoi tulla jatkuvalla syötöllä ja oloni oli todella tuskainen.

Mummon saavuttua paikalle lähdettiinkin kohti TYKSiä niin äkkiä kuin vain pystyttiin. Ajomatka oli elämäni pelottavin/jännittävin ja tuskaisin. Kehotin Kimmoa ajamaan niin kovaa kuin vain pystyy ja silti matka tuntui ikuisuudelta. Supistuksia tuli yhtenään ja aloin tuntea jo voimakasta painetta. Totesinkin Kimmolle, että eikai tämä nyt tähän synny. Pelotti. Samalla kuitenkin pelkäsin, että paikanpäällä olisinkin vain tyyliin 3 cm auki ja tätä oloa olisi vielä hyvin pitkään edessä. Toivoin että olisin vähintäänkin 7 cm auki ja kaikki olisi pian ohi. Pohdin koko ajan, epiduraali vai ei, niin toivoin selviävän tällä kertaa ilman, mutta kivut olivat todella kovat ja kaipasin jotakin lääkettä äkkiä, ehkä tällä kertaa selviäisin veden ja ilokaasun voimalla!? Kimmo ainakin toivoi saavansa kokeilla nyt toimivaa ilokaasua,  viimeksi taisi sekoitus olla pielessä kun ei Kimmokaan saanut siitä mitään irti.

Perillä vastaanottava kätilö totesi heti mut nähdessään, että kovissa supistuksissa taidetaan olla. Ei pakottanut istumaan käyrille,  vaan asensi anturit mulle seisoma-asennossa, totesi hakevansa sairaalavaatteita ja sanoi että katsotaan pian sitten se kohdunsuun tilannekin. Pian kätilön lähdettyä iski taas kova supistus ja siinä Kimmoon nojatessani poksahti vedet omille vaatteilleni. Pyysin Kimmoa soittamaan kelloa välittömästi, sillä aloin tuntea voimakasta ponnistamisen tarvetta.  Kätilö tuli ja näki heti, että mulla oli jo voimakas tarve ponnistaa. Kimmon kanssa ottivat mun vaatteet ja kengät pois ja kätilö pyysi mua tarkistuspöydälle makuuasentoon, jotta näkisi tilanteen kohdunsuulla. Oli tuskaista mennä makaamaan, mutta samantien kätilö totesikin, että 10 cm auki ja vauva on jo tulossa. Saliin ei ehditä ja seuraavalla supistuksella ponnistetaan. En voinut uskoa tilannetta todeksi ja hoin vain tarvitsevani ensin jotakin lääkettä ja etten pysty tähän. Olinhan vasta siinä tarkastushuoneessa enkä yhtään varautunut, että lapsi voi oikeasti syntyä nyt heti, mehän vasta tultiin. Sai kerättyä itseni tilanteen vaatimalla tavalla yllättävän äkkiä ja tein työtä käskettyä puoli-istuvassa kylkiasennossa. Välillä ehdin jo todeta, ettei tule mitään, tunnen vauvan valuvan takaisinpäin, mutta kätilö ja Kimmo olivat todella hyviä tsemppareita. Vain 7 minuutin ponnistusvaiheen ja neljän voimakkaan supistuksen jälkeen syntyi täydellinen 10 pisteen poikamme tarkastushuoneeseen ollessani vielä omassa paidassa.

Olin tottakai suunnattoman onnellinen, mutta samalla niin hämilläni, etten osannut edes kyynelehtiä. Tässäkö se nyt oli, kauan odottamani synnytys, näin pian ohi ja nyt olen myös ihanan poikalapsen äiti. En pysynyt mukana näin hurjassa tahdissa. Olinko tosiaan synnyttänyt täysin luomuna? Minähän tulin hakemaan vain lääkettä, en synnyttämään syöksynä tarkastushuoneen pöydälle. Olin vähintäänkin päästäni pyörällä. Varovaisesti minulle autettiin sairaalapaita omani tilalle ja minut siirrettiin vauva rinnalla, istukka vielä sisällä paareilla synnytyssaliin.  Istukka ei meinannut syntyä ja menetin paljon verta, mutta suoneen pistetyn oksitosiinin avulla saatiin istukkakin syntymään. Napanuora oli tavanomaista pidempi, 95 cm, ja näinollen kätilö joutuisi ehkä tarjoamaan kakkua kollegoilleen. En saanut nirhaumaakaan alapäähän ja olonikin oli nopeasti todella hyvä. Kaikki oli jopa liiankin täydellistä ollakseen totta, vaikka kaikki olikin totisinta totta. Siksi sitä kai olo olikin niin hämmästyneen onnellinen. En vain voi uskoa, että pieni täydellinen poikamme syntyi näin luonnollisesti ja kauniisti tähän maailmaan. Olen tästä kokemuksesta valtavan onnellinen. Kuviakaan ei paljoakaan ole, koska tapahtuma oli niin nopea, ja ne vähät synnytyksen jälkeiset kuvat pidetään oman perheen sisäisinä. Synnytyksen kestoksi merkittiin 1h 15 min spontaani syöksysynnytys, sairaalassa oltiin tasan 15 minuuttia ennen kuin poika syntyi ja jälkeisvaihe olikin 30 min.

Ja vieläkin odotellaan.. kunnes!

Kyllä, yhdessä kasassa edelleen, kiitos vain kysymästä. Pikkuhiljaa alkaa hieman ärsyttämään kaikkien "mitä ihmettä, mikset ole vielä jakautunut" -kommentit. Jos tietäisin vastauksen, vastaisin välittömästi, sillä eihän nämä viimeiset päivät tahdo kulkea itsenikään mielestä eteenpäin oikein millään. Hyvällähän kaikki kyselee ja onhan se ihanaa, että niin moni myötäelää tätä raskautta mun kanssa, mutta kun itse alkaa olla kyllästynyt odottamaan, ei muiden ihmettelyt paljoa auta.

Kyllä mekin, ihan niinkuin kaikki muutkin, oletettiin, että Papu olisi jo onnellisesti sylissä tuhisemassa. Niin moni tekijä antoi niin ymmärtää. Esikoisen syntymäajankohta, toinen raskaus, lääkärikäyntien ja neuvolan toiveikkaat ennustukset ja monet lähestyvään synnytykseen viittaavat oireet.

EDIT. Tuota tekstiä taisin kirjoittaa perjantaina päivällä ja se jäi vähän kesken silloin. Tarkoitus oli jatkaa, mutta...

SUNNUNTAINA 13.09.2015 KLO 6.15 (RV 39+3) sain täydellisen poikani rinnalleni ensimmäistä kertaa <3 Koko perhe ollaan onnesta sekaisin ja nautitaan vauvakuplassa leijumisesta. Kerron teille synnytyksestä myöhemmin,  nyt nautin meidän perheen uudesta ihmeestä ja ensihetkistä.

Odotusta...

Otsikko jo kiteyttääkin lähinnä sen, mitä tänne tällä hetkellä kuuluu.. ODOTUSTA! Ajatukset on lähes koko ajan tulevassa koitoksessa ja sen ajankohdan jännittämisessä. Uusi tuleva arki jännittää hurjasti, hyvällä tavalla, enkä malta odottaa sen alkamista.

Merkkejä tulevasta synnytyksestä on olevinaan jo vaikka kuinka, mutta silti mitään ei tapahdu, ovela kaveri antaa odotuttaa itseään. Toivottavasti Papu ei ole yhtä viekas luonteinen. Vaikka masu on aivan ihana ja rakas, kaipaan myös sitä aikaa kun voi kumartua ilman vaikeuksia, osallistua helpommin taaperon toiveisiin, voi nukkua mitenpäin vain ja paita on edes joskus puhdas. Saa nukkua ilman ainaista vessahätää ja kivuliaita sängystänousuja, ja pystyy herätysten jälkeen nukahtamaan nopeasti uudelleen. Tiedän kyllä, että vauvan kanssa joudun varmasti heräilemään öisin vähintäänkin yhtä usein, mutta silloin pitäisi olla jo ne eri hormonit tukena ja ajatukset aivan eri asioissa.

Koskaan ei voi täysin valmistautua siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten paljon se meidän elämä taas tuleekaan muuttumaan. Siksi olenkin päättänyt ainakin yrittää olla stressaamatta hirveästi etukäteen ja elää mahdollisimman paljon hetkessä. Nyt yritän panostaa aikaan esikoisen kanssa ja rentoutua loppuraskauden ajan. Tänään meni jo reilun kahden vuoden tiivis suhde salikortin kanssa katkolle ja toiveissa onkin, etten kovin kauaa ehdi sitä yhtenä kappaleena kaipailla. Myös Kimmo toivoo, että hän lähti tänään viimeistä kertaa Porvooseen töihin, ainakaan hetkeen.

Olen koittanut sopia itselleni paljon mukavaa puuhaa tuleviin päiviin, jotta unohtaisin välillä tämän raskauden ja sen synnytyksen odottamisen. Aika hyvin nyt olen viikonloppuna saanutkin ajatukset välillä ihan muihinkin asioihin. Pitäkää mulle peukkuja, etten enää kovin kauaa joudu odottamaan meidän uutta perheenjäsentä!