Arki yksin

Aika usein mielessä käy se, kuinka ihanaa se olisikaan jos isi olisi meidän elämässä paljon enemmän, jokaisena arki-iltanakin. Harva osaa sitä arvostaa, en minäkään, ennen kuin sen ilon menettää. Aina yhä uudelleen koittaa se sunnuntain inhottava hetki, kun joudutaan luopumaan isistä taas muutamaksi päiväksi. Tiedän, on  yksin huoltajia ja merimiesten yms lentokapteenien vaimoja, jotka ovat vielä paljon enemmän yksin, mutta suurin osa on siinä asemassa, että saa sen toisen puolikkaan arvokkaat auttavat kädet kotiin joka ikinen iltapäivä ja illan päätteeksi saa käpertyä toisen viereen nukkumaan. Voi kun kaipaan sitä ja osaan taas todella arvostaa, kun se hetki joskus taas koittaa.

Ei sillä, aika hienosti meillä menee arki kolmestaankin. Mutta ehkä sitä kehtaa sanoa, että vähän väsyttää. Lapset on ihania ja maailman rakkaimpia, mutta välillä yöheräilyt ja arjen pyöritys tuntuu 24/7 työltä. Maailman ihanin työ, mutta välillä vähän raskas. Olen toki sitä mieltä, että ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, en siis missään nimessä ole lapsia tähän maailmaan tuonut toisten hoidettaviksi ja hoidan heitä mielelläni ihan itse, mutta  välillä vaan kaipaan niitä toisia käsiä jotka jakaisivat näitä hetkiä kanssani.  Iltaisin, kun kaikki olemme samaan aikaan nälkäisiä ja väsyneitä, on olo yksin aika voimaton. Mutta tieto torstaista ja saapuvasta isistä lämmittää aina mieltä kovasti.

Onhan tässä paljon positiivistakin. Asioita osaa arvostaa ihan eri tavalla. Kun se kuuluisa oma aika on todella harvinainen käsite, sitä todella arvostaa. Toinen ei ole itsestään selvyys, kun häntä joutuu ikävöimään viikottain. Ystävien tärkeys korostuu, kun saa kokea, miten moni niin pyyteettömästi tarjoaa apuaan ja seuraansa.

Rakastan tätä 'työtä' ja elämääni, mutta aina löytyy joku pienen pieni epäkohta, ja meillä se on isin puuttuminen arjesta. 

Raskaudesta palautuminen

Itse synnytyksestähän minuun ei jäänyt jälkeäkään, ei edes pientä asfaltti-ihottumaa, sen suhteen olen todella onnekas! Mutta raskaudesta jäi. Vatsaa 'koristaa' tiikerin raidat eikä se löysä nahkakaan kovin kaunis ole.  Kiloja tuli raskausaikana noin 13, joista lähes samantien putosi reilu puolet. Mutta sen jälkeen on paino junnannut samassa ja edelleen löytyy kehosta 5-6 extrakiloa. Ja ne kilot näyttäisivät olevan tiukassa.

Tottakai se vaikuttaa, että kyseessä oli jo toinen raskaus ja ikää taas vähän enemmän. Silti oma keho ahdistaa vaikka se arvokkaan työn onkin tehnyt jo kahdesti. Viimeksi kilot tippui vauhdilla, tosin imetyskin hiipui tuolloin samaan tahtiin, liekö syynä ollut nuorempi ikä, liian vähän syöminen, stressi itkevästä lapsesta vai kaikkien summa. Väkisinkin sitä vertailee palautumista viime raskauteen, vaikka pitäisi nyt osata nauttia imetyksen onnistumisesta. Tällä kertaa treenasin läpi raskauden, toisin kuin viimeksi, ja aloitin treenit (neuvolatädin luvalla) jo 10 päivää synnytyksen jälkeen. Onhan se aivan eri tilanne kuin viimeksi. Lihaskuntotreenissä kun on vaikea saada painoa putoamaan, oikeastaan päinvastoin, se helposti vain kasvaa. Ei siis saisi tuijottaa vain vaakaa, mutta väkisinkin siihen sortuu. Olenkin ajatellut lisääväni vähäksi aikaa aerobista liikuntaa ja vähentäväni rankkaa kuntosalitreeniä hieman, kunhan saan 'terveen' paperit ensi viikon jälkitarkastuksesta.

Eikä tässä nyt pelkkää liikuntatottumusten erilaisuutta, ikää tai raskautta nro 2 voi syyttää, kyllä sitä taas aikamoisessa irtokarkkikoukussa ollaan.  Mutta koska en suosi mitään hetkellisiä dieettejä, vaan pyrin elämäntapaan, en rupea mihinkään karkkilakkoihin, koska lopun elämääni en sellaiseen pysty, kokeilen vain vähän vähentää sitä sokerin popsimista, koska viime aikoina se on kieltämättä ampunut vähän yli.

Lisäksi niitä on myös niitä pakollisia fyysisiä muutoksia, joita raskaudesta seuraa, kuten lantion leventyminen. Toisilla se palautuu, toisilla ei koskaan. Toivon kuuluvani niiden palautuvien joukkoon, mutta hyväksyn myös tottakai, jos se nyt vaan sattuu jäämään vähän leveämmäksi. Hyvältä kuitenkin vaikuttaa, sillä tänään sain napin kiinni jo ennen raskautta käyttämistäni housuista (tietysti nahkalöllykät vielä pursuilee), tuskin olisi mennyt, jos lantio olisi kovin paljon leventynyt.

Jokatapauksessa, itselleen on oltava armollinen ja nautittava tästä hetkestä. Kyllä se kroppa palautuu ajan kanssa ainakin osittain, ja jos ei palaudu, niin ehkä se kova työ saa vähän näkyäkin. Lapset on kuitenkin aina miljoona kertaa tärkeämpiä kuin muutama nahkalörpäke vyötäröllä! Liikutaan siis liikunnan ilosta, ei pakkomielteestä timmimpään kroppaan, se on vain mahdollinen kiva lisäbonus hyvinvoinnin ja ilon ohessa. 

Iloisia liikuntahetkiä kaikille just sulle täydellisessä kropassa!

Reilu 7 viikkoa synnytyksestä.

Ristiäiset

Sunnuntaina 8.11, isänpäivänä, meillä vietettiin kuopuksemme ristiäisiä. Nimeä pohdittiin viime metreille saakka, mutta lopputulokseen olemme enemmän kuin tyytyväisiä. Teimme Kimmon kanssa kaiken itse, joten voitte vain kuvitella, miten monta tuntia vietettiin torstaina kaupassa, perjantaina ja lauantaina sekä sunnuntai-aamuna hellan äärellä ja lauantaina myös mopit ja rätit kourassa. Mutta lopputulos oli kaiken vaivan arvoista. Itse tehdyt on aina itsetehtyjä ja säästyyhän siinä samalla melkoinen summa rahaakin, jos kakut olisikin tilattu esimerkiksi pitopalvelusta.

Itselleni omien lasteni juhlat on tärkeitä, enkä tahdo järjestää niitä 'vain vähän sinnepäin' -meiningillä, vaan tahdon panostaa niin paljon kuin suinkin vaan pystyn. Siitä toki seuraa melkoinen stressi, joka sitten purkautuikin juhlan jälkeen flunssana. Täällä siis vietellään edelleen sairastupaa,  kun esikoinenkin on ollut yskäinen ja nuhainen. Jos huomenna jo päästäisiin harrasteiden pariin. 

Itse juhla sujui hienosti. Juhlakalu itse oli rauhallinen ja tyytyväinen oma itsensä, kunhan masu vaan oli täynnä. Karkki taas nautti läheisensä huomiosta minkä ehti ja pisti vähän väliä show:n pystyyn. Mutta kaikki varmasti ymmärtää taaperoiden vaan käyttäytyvän niin. Kuopus sai itselleen ihanat ja varmasti läheiset kummit ja nimekseen Konsta Julius. Tarjottavat näytti maistuvan ja tunnelma oli ihanan rento ilman sen suurempia jäykistelyjä. Itselle jäi hyvä ja kaunis muisto tärkeästä päivästä. Toivotavasti se välittyy myös kuvista.

Elämää vauva-arjen keskellä

Arki tällä hetkellä todella on sitä blogin nimistä sekametelisoppaa, ja vaikka toisinaan väsyttää ja turhauttaa, en voisi olla tyytyväisempi elämääni. On ihanaa saada olla kotona lasten kanssa ja nähdä heidän touhujaan päivittäin. Mutta sen verran kiireisenä lapset minut pitää, ettei valitettavasti blogiharrastukselle aikaa oikein  riitä. Päivitän siis aina kuin vain suinkin ehdin.

Meidän perheelle kuuluu siis nykyään:

* minimies jo yli seitsemän viikkoa! Edelleen tyytyväinen ja rauhallinen itse suloisuus,  joka kasvaa ja kehittyy hienosti

* Karkki täytti pari viikkoa sitten jo 2,5 vuotta

* kammottava rintatulehdus selätetty

* salilla käyty suunnilleen 3 kertaa viikossa, lisänä vaunulenkkejä nilkkapainoilla

* Kimmon keikkatyölle ei näy loppua ja ikävöidään isiä arkena aika kovin, etenkin tuo taapero

* Karkki on lähes vaipaton!!

* tahtoisin niin kovin ajan pysähtyvän, en tahdo että lapset kasvaa enää yhtään!

* sunnuntaina meillä juhlitaan ristiäisiä

Lopuksi muutamia satunnaisia kuvia viime viikkojen ajalta.

Palaan taas kun ehdin, ihanaa syksyä kaikille! 

Uusi ihana arki

Tällä viikolla me ollaan totuteltu siihen todelliseen arkeen ja oltu samantien lasten kanssa kolmestaan maanantai-aamuyöstä lähtien. Kyllä, Porvoo kutsui Kimmoa edelleen. Pakko myöntää, aluksi iski paniikki tämän tiedon saadessani, ihanko yksin on pärjättävä aamusta iltaan, mutta nyt kun se isin kotiin tulo on jo iha nurkan takana, taidan uskaltaa sanoa että hienostihan meillä on mennyt. Toki mulla on huippuja ihmisiä ympärillä, jotka mielellään auttavat milloin missäkin. Jos näitä ei olisi ja kökkisin lasten kanssa yksin neljän seinän sisällä, olisi tilanne varmasti toinen. Mutta kun vain uskaltautuu lähtemään ihmisten ilmoille edes vähän taaperon uhma kohtauksista tai vauvan nälkä/syli ikuista huolimatta, näkee ystäviä ja perhettä, uskaltaa pyytää apuja ja imettämään milloin missäkin, menee kaikki varsin hyvin.

Papu on valloittanut meidän kaikkien sydämet ihan totaalisesti. Hän on hurmaava, niin rauhallinen ja vähäitkuinen vastasyntynyt. Hän nukkuu todella paljon ja hereillä ollessaan tahtoo olla sylissä ja lähellä, etenkin lähellä maitobaariaan. Minimies tykkää syödä, hän voisi asua hana suussaan, mutta hänellä on taipumusta sammua keskenkaiken.

Karkki on todella suloinen isosisko ja muistaa jatkuvasti mainita pikkuveljen. Tahtoo auttaa vaipanvaihdossa ja huolehtii,  etten vaan jätä veljeä autoon tms. Hän on kasvanut huikeasti lyhyessä ajassa, ainakin omissa silmissäni. Tilanne on pakottanut tyttöä oppimaan kärsivällisyyttä ja monia muitakin tärkeitä taitoja. Ja mikä parasta, pikkuveli ei toistaiseksi ole aiheuttanut sen suurempia mustasukkaisuuksia!

En vain voisi olla onnellisempi ihanasta perheestäni!

Ajatuksia synnytyksestä

Kuten jo viime postauksessa mainitsin, jäi synnytyksestä todella positiivinen mieli, aivan toisin kuin ensimmäisestä synnytyksestäni.  Positiivisinta tässä synnytyksessä oli ehdottomasti sen luonnollisuus, tapahtumia ei häiritty lääkkeillä. Viime kerralla kaikki tapahtui millon minkäkin lääkkeiden vaikutuksen alaisena, joiden uskon osittain vaikuttaneen siihen, ettei kaikki sujunut kuin strömssöössä. Tämän vuoksi toivoin etukäteen selviäväni ilman epiduraalia ja olen iloinen, että selvisin. On ihan erilaista tehdä todella yhteistyötä kehon kanssa, eikä lääkkeiden alaisena sinnepäin. Nyt keho kertoi minulle, mitä tehdä, tunsin kaiken (niin hyvässä kuin pahassakin) ja koin hallitsevani tilannetta.

Tottakai synnytyksen nopeus jätti sen olon, etten ihan pysynyt perässä ja että tapahtuma oli jopa liiankin äkkiä ohi, vaikka kiva tottakai etten kauempaa ollut niin kovissa kivuissa, kuin automatkalla.  Ja paljon on pyörinyt mielessä se, miten täydellisesti synnytys ajoittui jälleen kerran. Kimmo oli kotona, koska oli viikonloppu, mummo pääsi samasta syystä paikalle hyvin äkkiä ja liikenne oli vähäistä sunnuntaina aamulla aikaisin. Päästiin kotiin heti maanantaina, jolloin Kimmon isyyslomapäiviä ei kulunut ns. hukkaan yhtään, vaikka toki Karkki ja Kimmo olisivat kaksinkin pärjänneet kotona. Jos synnytys olisi käynnistynyt arkena, olisi voinut käydä hullusti. Kimmo ei olisi ehtinyt paikalle, koska en tiedä olisinko ilmoittanut ajoissa että nyt vähän supistaa. Ja jos Kimmo olisi ollut Porvoossa, en tiedä olisinko ehtinyt sairaalaan ollenkaan. Papu olisi saattanut syntyä kotiin tai taksin/jonkun ystävän auton kyytiin, jos olisin aikaillut samalla tavoin kotona. Ajatuskin hirvittää.

Olisin toki tahtonut ehtiä edes saliin asti ja vähän edes valmistautua henkisesti ponnistamaan, koska tosiaan sairaalaan kuvittelin meneväni jopa liian aikaisin, en liian myöhään. Mutta onneksi kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin. Täällä istun maailman ihanin poika sylissäni ilman jälkeäkään synnytyksestä, elämäni kunnossa.

Synnytys

Ajattelin ensin, etten tänne edes kirjoita jostakin niin henkilökohtaisesta asiasta kuin lasteni syntymästä. Toisaalta, onhan se maailman luonnollisin ja kaunein hetki, jonka kaikki kokevat aivan eri tavalla. Miksen siis itsekin  jakaisi omaa kaunista hetkeäni tänne, positiiviseksi kokemukseksi synnytystä jännittäville.

Esikoisen synnytys oli kaikkea muuta kuin positiivinen kokemus, vaikka palkinto siitä olikin mitä parhain. Sen vuoksi olen kyllä todella, todella onnellinen, että pääsin kokemaan myös tämänkaltaisen luonnollisen synnytyksen.

Kaikki alkoi 12.9 (RV 39+2) illalla/yöllä. Menin nukkumaan sillä asenteella, että ei se kyllä tänäkään yönä tule syntymään. Seuraavanpäivän menot oli jo sovittuna aamusaleineen ja ruokailuineen mummolassa. Kimmo oli viettämässä iltaa kavereidensa kanssa ja Karkki oli vetänyt sikeitä jo muutaman tunnin sängyssään. Taisin nukahtaa siinä 22.30 aikoihin. Heräsin 23.15 omituiseen selkäkipuun. Nukahdin ja heräsin taas 23.30. Ja taas 23.45. Nousin ylös. Olin innoissani. Ainakin jotakin, vaikkei nämä ehkä synnytykseen vielä johdakaan.  Huomasin kävelyn tehostavan supistuksia, joten ravasin edestakaisin saadakseni supistuksia aikaan. Vessassa käydessä huomasin verensekaisen vuodon lisääntyneen hurjasti, itseasiassa sitä tuli koko ajan. Olin innoissani, vaikka tiedostin,  että tätä voisi jatkua monta päivää ennen todellista h-hetkeä. Kuitenkin edistystä tämäkin.

Supistusten voimakkuus kasvoi pikkuhiljaa. Väli oli mitä sattui 5 minuutista jopa lähemmäs 15 minuuttia, mutta lähes joka kerta se tuntui pikkuisen pahemmalta kuin aikaisempi.  Sunnuntain puolella 0.32 laiton ensimmäisen kerran Kimmolle viestiä, että supistelee, etteivät välttämättä johda vielä synnytykseen, mutta sattuvat kuitenkin. Välillä luulin supistusten jo hiipuvan ja koitin mennä jopa nukkumaan, mutta jouduin kerta toisensa jälkeen pomppaamaan ylös supistuksen iskiessä. Soudin ja huopasin ajatusteni kanssa, johtaa/ei johda mihinkään tositoimiin, pyytääkö Kimmo kotiin vai ei. Lopulta pyysin Kimmon kotiin ja hän tulikin siinä puoli kolmen maissa. Kokeilin ottaa 1 g:n panadolin, jos se auttaisi nukkumaan, olisi ehkä väärä hälytys, muutoin ehkä todella päästäisiin synnyttämään. Lääkkeestä ei ollut mitään iloa. Kimmo nukkui, itse kärvistelin hereillä jumppapallon  päällä. Olin niin väsynyt. Lopulta olo alkoi olla todella kipeä ja päätin soittaa viiden jälkeen synnärille. Koska selkäkipu oli jatkuvaa, jonka aikana tuli ns. terävämpiä piikkejä, oli supistuksia todella vaikea kellottaa. Niinpä synnäriltä kehoitettiin sinnittelemään kotona jos kivut suinkin sen sallivat, jos kerran supistuksia tulee arviolta 10 minuutin välein. Kipu oli kuitenkin niin kovaa jo, että vaivoin pystyin kävelemään. Herätin Kimmon ja pyysin soittamaan mummon paikalle Karkin vahdiksi. Tässäkin kohtaa totesin Kimmolle vielä, että voi olla turha reissu ja että ne varmaan lähettää meidät vielä kotiin, mutta että mun on ihan pakko saada jotakin tujua lääkettä pian. Sillä välin Kimmo puki mut ja pakkasi kassin loppuun, sillä yhtäkkiä supistuksia alkoi tulla jatkuvalla syötöllä ja oloni oli todella tuskainen.

Mummon saavuttua paikalle lähdettiinkin kohti TYKSiä niin äkkiä kuin vain pystyttiin. Ajomatka oli elämäni pelottavin/jännittävin ja tuskaisin. Kehotin Kimmoa ajamaan niin kovaa kuin vain pystyy ja silti matka tuntui ikuisuudelta. Supistuksia tuli yhtenään ja aloin tuntea jo voimakasta painetta. Totesinkin Kimmolle, että eikai tämä nyt tähän synny. Pelotti. Samalla kuitenkin pelkäsin, että paikanpäällä olisinkin vain tyyliin 3 cm auki ja tätä oloa olisi vielä hyvin pitkään edessä. Toivoin että olisin vähintäänkin 7 cm auki ja kaikki olisi pian ohi. Pohdin koko ajan, epiduraali vai ei, niin toivoin selviävän tällä kertaa ilman, mutta kivut olivat todella kovat ja kaipasin jotakin lääkettä äkkiä, ehkä tällä kertaa selviäisin veden ja ilokaasun voimalla!? Kimmo ainakin toivoi saavansa kokeilla nyt toimivaa ilokaasua,  viimeksi taisi sekoitus olla pielessä kun ei Kimmokaan saanut siitä mitään irti.

Perillä vastaanottava kätilö totesi heti mut nähdessään, että kovissa supistuksissa taidetaan olla. Ei pakottanut istumaan käyrille,  vaan asensi anturit mulle seisoma-asennossa, totesi hakevansa sairaalavaatteita ja sanoi että katsotaan pian sitten se kohdunsuun tilannekin. Pian kätilön lähdettyä iski taas kova supistus ja siinä Kimmoon nojatessani poksahti vedet omille vaatteilleni. Pyysin Kimmoa soittamaan kelloa välittömästi, sillä aloin tuntea voimakasta ponnistamisen tarvetta.  Kätilö tuli ja näki heti, että mulla oli jo voimakas tarve ponnistaa. Kimmon kanssa ottivat mun vaatteet ja kengät pois ja kätilö pyysi mua tarkistuspöydälle makuuasentoon, jotta näkisi tilanteen kohdunsuulla. Oli tuskaista mennä makaamaan, mutta samantien kätilö totesikin, että 10 cm auki ja vauva on jo tulossa. Saliin ei ehditä ja seuraavalla supistuksella ponnistetaan. En voinut uskoa tilannetta todeksi ja hoin vain tarvitsevani ensin jotakin lääkettä ja etten pysty tähän. Olinhan vasta siinä tarkastushuoneessa enkä yhtään varautunut, että lapsi voi oikeasti syntyä nyt heti, mehän vasta tultiin. Sai kerättyä itseni tilanteen vaatimalla tavalla yllättävän äkkiä ja tein työtä käskettyä puoli-istuvassa kylkiasennossa. Välillä ehdin jo todeta, ettei tule mitään, tunnen vauvan valuvan takaisinpäin, mutta kätilö ja Kimmo olivat todella hyviä tsemppareita. Vain 7 minuutin ponnistusvaiheen ja neljän voimakkaan supistuksen jälkeen syntyi täydellinen 10 pisteen poikamme tarkastushuoneeseen ollessani vielä omassa paidassa.

Olin tottakai suunnattoman onnellinen, mutta samalla niin hämilläni, etten osannut edes kyynelehtiä. Tässäkö se nyt oli, kauan odottamani synnytys, näin pian ohi ja nyt olen myös ihanan poikalapsen äiti. En pysynyt mukana näin hurjassa tahdissa. Olinko tosiaan synnyttänyt täysin luomuna? Minähän tulin hakemaan vain lääkettä, en synnyttämään syöksynä tarkastushuoneen pöydälle. Olin vähintäänkin päästäni pyörällä. Varovaisesti minulle autettiin sairaalapaita omani tilalle ja minut siirrettiin vauva rinnalla, istukka vielä sisällä paareilla synnytyssaliin.  Istukka ei meinannut syntyä ja menetin paljon verta, mutta suoneen pistetyn oksitosiinin avulla saatiin istukkakin syntymään. Napanuora oli tavanomaista pidempi, 95 cm, ja näinollen kätilö joutuisi ehkä tarjoamaan kakkua kollegoilleen. En saanut nirhaumaakaan alapäähän ja olonikin oli nopeasti todella hyvä. Kaikki oli jopa liiankin täydellistä ollakseen totta, vaikka kaikki olikin totisinta totta. Siksi sitä kai olo olikin niin hämmästyneen onnellinen. En vain voi uskoa, että pieni täydellinen poikamme syntyi näin luonnollisesti ja kauniisti tähän maailmaan. Olen tästä kokemuksesta valtavan onnellinen. Kuviakaan ei paljoakaan ole, koska tapahtuma oli niin nopea, ja ne vähät synnytyksen jälkeiset kuvat pidetään oman perheen sisäisinä. Synnytyksen kestoksi merkittiin 1h 15 min spontaani syöksysynnytys, sairaalassa oltiin tasan 15 minuuttia ennen kuin poika syntyi ja jälkeisvaihe olikin 30 min.

Ja vieläkin odotellaan.. kunnes!

Kyllä, yhdessä kasassa edelleen, kiitos vain kysymästä. Pikkuhiljaa alkaa hieman ärsyttämään kaikkien "mitä ihmettä, mikset ole vielä jakautunut" -kommentit. Jos tietäisin vastauksen, vastaisin välittömästi, sillä eihän nämä viimeiset päivät tahdo kulkea itsenikään mielestä eteenpäin oikein millään. Hyvällähän kaikki kyselee ja onhan se ihanaa, että niin moni myötäelää tätä raskautta mun kanssa, mutta kun itse alkaa olla kyllästynyt odottamaan, ei muiden ihmettelyt paljoa auta.

Kyllä mekin, ihan niinkuin kaikki muutkin, oletettiin, että Papu olisi jo onnellisesti sylissä tuhisemassa. Niin moni tekijä antoi niin ymmärtää. Esikoisen syntymäajankohta, toinen raskaus, lääkärikäyntien ja neuvolan toiveikkaat ennustukset ja monet lähestyvään synnytykseen viittaavat oireet.

EDIT. Tuota tekstiä taisin kirjoittaa perjantaina päivällä ja se jäi vähän kesken silloin. Tarkoitus oli jatkaa, mutta...

SUNNUNTAINA 13.09.2015 KLO 6.15 (RV 39+3) sain täydellisen poikani rinnalleni ensimmäistä kertaa <3 Koko perhe ollaan onnesta sekaisin ja nautitaan vauvakuplassa leijumisesta. Kerron teille synnytyksestä myöhemmin,  nyt nautin meidän perheen uudesta ihmeestä ja ensihetkistä.

Odotusta...

Otsikko jo kiteyttääkin lähinnä sen, mitä tänne tällä hetkellä kuuluu.. ODOTUSTA! Ajatukset on lähes koko ajan tulevassa koitoksessa ja sen ajankohdan jännittämisessä. Uusi tuleva arki jännittää hurjasti, hyvällä tavalla, enkä malta odottaa sen alkamista.

Merkkejä tulevasta synnytyksestä on olevinaan jo vaikka kuinka, mutta silti mitään ei tapahdu, ovela kaveri antaa odotuttaa itseään. Toivottavasti Papu ei ole yhtä viekas luonteinen. Vaikka masu on aivan ihana ja rakas, kaipaan myös sitä aikaa kun voi kumartua ilman vaikeuksia, osallistua helpommin taaperon toiveisiin, voi nukkua mitenpäin vain ja paita on edes joskus puhdas. Saa nukkua ilman ainaista vessahätää ja kivuliaita sängystänousuja, ja pystyy herätysten jälkeen nukahtamaan nopeasti uudelleen. Tiedän kyllä, että vauvan kanssa joudun varmasti heräilemään öisin vähintäänkin yhtä usein, mutta silloin pitäisi olla jo ne eri hormonit tukena ja ajatukset aivan eri asioissa.

Koskaan ei voi täysin valmistautua siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten paljon se meidän elämä taas tuleekaan muuttumaan. Siksi olenkin päättänyt ainakin yrittää olla stressaamatta hirveästi etukäteen ja elää mahdollisimman paljon hetkessä. Nyt yritän panostaa aikaan esikoisen kanssa ja rentoutua loppuraskauden ajan. Tänään meni jo reilun kahden vuoden tiivis suhde salikortin kanssa katkolle ja toiveissa onkin, etten kovin kauaa ehdi sitä yhtenä kappaleena kaipailla. Myös Kimmo toivoo, että hän lähti tänään viimeistä kertaa Porvooseen töihin, ainakaan hetkeen.

Olen koittanut sopia itselleni paljon mukavaa puuhaa tuleviin päiviin, jotta unohtaisin välillä tämän raskauden ja sen synnytyksen odottamisen. Aika hyvin nyt olen viikonloppuna saanutkin ajatukset välillä ihan muihinkin asioihin. Pitäkää mulle peukkuja, etten enää kovin kauaa joudu odottamaan meidän uutta perheenjäsentä!

Miten meni noin niinkuin omasta mielestä!?

Muistaako enää kukaan, millaisia "tavoitteita" asetin itselleni alkuraskaudessa? Etten ottaisi hirveää määrää kiloja, söisin terveellisesti ja en näyttäisi koko kesää ihan ryhävalaalta sekä nauttisin kesästä. Näin ihan viime metreillä ajattelin vähän pohtia, onnistuinko tavoitteissa. 

Tänään eletään jo RV 36+4, joten aika viimeisillään tässä aletaan jo olla. Kiloja on tähän mennessä tullut kotivaa'alla mitattuna 13, saman verran mitä Karkista tuli kokonaisuudessaan. Neuvolan antama tavoite oli vain 11,5 kg, joten sen yli mentiin, mutta silti kohtalaisen tyytyväinen olen, sillä vielä on varaa ottaa 3 kg ennen kuin painan saman verran, mitä Karkkia synnyttämään lähtiessä. Toivottavasti en ehdi enää montaa viikkoa kiloja kerryttää!

Terveellisesti olen syönyt, hmm, toisinaan. Arjet menee kohtalaisen terveellisesti, ellei kovin monessa kahvipöydässä ehditä istumaan, mutta viikonloput on mennyt aikalailla herkutteluksi. Painoa on tullut kuitenkin kohtalaisen maltillisesti ja turvotustakaan en ole havainnut, joten ehkä sitä on aika hyvin tullut syötyä. Ainakin säännöllisesti ja riittävästi, laatu ei aina ehkä paras mahdollinen, mutta onneksi useimmiten laatukin aika hyvä!

Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siihen, miten hyvin olen kyennyt liikkumaan läpi raskauden. Viimeksi eilen kävin salilla ja tänään aamun aloitin crosstrainerilla. Liikunta tuo vain ja ainoastaan mukanaan nautintoa, vain harvat lajit, kuten kävely, aiheuttaa painetta ja liitoskipuja. Ja nekin alkaa olla näillä viikoilla jo ihan toivottuja "oloja", jotta pikkuinen saapuisi pian meidän maailmaan. Jaksamiseni on ollut onnekseni harvinaisen hyvä raskaana olevaksi, kun arjet menee kaksin esikoisen kanssa.  Ei saa missään nimessä valittaa, koska niin monella muulla on liikunta ja energisyys vaan haaveissa raskausaikana. Olen onnekas, kun itse kykenen jopa nauttimaan lämmöstä ja kesästä mahasta huolimatta, kävelemään vaunulenkkejä keskipäivän aikanakin ja saan ottaa kaiken ilon irti tästä auringosta! Hikoilen kyllä paljon ja aina on kuuma, mutta harvoin voin silti huonosti.

Aina välillä on harvinaisen iso olo ja bikineissä ollessa tiikerin raidat vatsassa hävettää, mutta ne kuuluu asiaan. Tosiasiassa olen kuullut monelta, etten näytä viimeisillään olevalta ja että vatsa on kohtalaisen siro viikkoihin nähden, joten ehkä ryhävalas-tavoitteessakin on onnistuttu, vaikka oma olo on välillä toinen.

Kaikenkaikkiaan todella ihana raskausaika takana ja vaikka odotankin pienen tapaamista ja oman kehon takaisin saamista kovasti, tiedän myös ikävöiväni masua hurjasti jo ihan muutamankin viikon päästä!

"Tuomio"

Nyt vasta ehdin taas Karkin leikkipuisto leikkejä seuraillessani kirjoitella ne kauan, kauan odotetut TYKSi-käynnin tulokset. Voitte ehkä kuvitella,  miten sain nukuttua edellisenä yönä ruhtinaalliset muutaman hassun tunnin yöunet, kun mielessä pyöri vaikka mitä kauhuskenaarioita valtavasta leikkausarvesta ja loputtoman pitkästä toipumisajasta. Ja kieltämättä ajaessani kohti TYKSiä koitin henkisesti valmistautua pahimpaan, kivuliaaseen kääntöyritykseen tai automaattiseen sektio - tuomioon.

Kaikki tämä oli kuitenkin onnekseni täysin turhaa, sillä kaikki osoittautuikin olevan varsin mallikkaasti. Vauva oli kääntynyt itsekseen raivo-tarjontaan. Hän on siro, hieman alle keskiarvon, arviolta noin 2700 g ja näinollen vatsan koko huomioiden myös olisi laskettuna aikana arviolta 3-3,5 kg:n keskiarvo-vauveli.  Kuitenkin Karkin syntymä ajankohta (RV 39+5) ja kohdunsuun tämän hetkisen tilanteen huomioiden lääkäri arvioi, ettei ihan sinne laskettuun aikaan asti tarvitsisi odotella Papua. Miten mahtavia uutisia sainkin! 

On ihan huippua, että on kaikki mahdollisuudet saada ainakin yrittää synnyttää alakautta ja että saan rauhassa jännittää, koska on sen maagisen ajankohdan aika. Olisihan se ollut tavallaan helppoa, jos ajankohdan tietäisi etukäteen, mutta toisaalta on se kutkuttava jännityskin aika kiva tunne. En malta odottaa, että saadaan Papu meidän maailmaan, ja täytyy toivoa, että tämäkin lapsi ajoittaa tulonsa yhtä täydellisesti kuin Karkki silloin isänsä sähköliiton lakko-päiviin. Jokin viikonloppu pian olisi aika täydellinen meidän tilanteessa!

Vauvan on lupa tulla

Pikkuhiljaa alkaa jälleen iskeä jo se kyllästyminen raskaana olemiseen ja malttamattomuus tähän odotuksen loppumetreille. Näin sen kai kuuluukin biologisesti mennä, että nainen on kaikesta synnytyskivusta huolimatta valmis koitokseen, koska kyllästyy odottamaan rakasta nyyttiään syliin. Tiedän, että nyt kannattaisi vain nauttia vielä elämän helppoudesta, auringosta, kuntosalista, vapaa-ajoista, hyvinvoinnista, laatuajasta taaperonsa kanssa ja monesta muusta asiasta, jotka saattavat muuttua uuden tulokkaan myötä. Tiedän, ettei välttämättä synnytys ja sen jälkeinen aika ole kovinkaan mukavaa näillä ihanilla kesäilmoilla, mutta jostakin kumman syystä sitä silti haluaisi vauvan jo syliin. Syytän biologiaa!

Kotona kaikki alkaa olla valmista vauvan tuloon.  Pikkuruiset vaatteet on pesty ja viikattu,  vaippoja, tutteja jne tarvikkeita löytyy vinot pinot (kiitos ystävien) ja jopa vauvakirja saatiin vihdoinkin hommattua. Enää puuttuu se pieni tuhisija kehdostaan.

Onhan tässä vielä jännitystä vaikka ja kuinka, sillä edelleenkään viime perjantain neuvolassa ei voinut hoitaja sanoa varmuudella, että Papu olisi masussa oikein päin. Joten voitte vain arvata, kuinka kovin odotan torstain synnytystapa-arviota TYKSissä!! Odottavan aika on niin kovin kovin pitkä. Palaan asiaan kun tiedän itsekin enemmän, nyt kaikki peukut pystyyn, että Papu olisi vihdoin asettunut aloilleen pää alaspäin ja on valmis saapumaan meidän luokse pian!

Maailman onnekkain odottaja

En saa unta, koska olen vieläkin niin jännittyneessä,  häkeltyneessä ja yllättyneessä tilassa, joten päätin heti alkaa kirjoittamaan tästä päivästä. Voi olla, etten loppuun asti jaksa heti kirjoitella, mutta tänään 12.8 mut yllätettiin totaalisesti.

Oltiin sovittu jo viikko sitten ystäväni Heidin kanssa, että nähdään tänään. Eilen vielä kirjoiteltiin,  että voitais mennä vaikka tyttöjen kanssa metsäretkelle pienten eväiden kera. Päivällä soitin isälleni kun Turussa olimme ostoksilla, ja ihmettelin, kun hän kyseli, että olenko jo nähnyt Minnaa. Ajattelin,  että ehkä Minnalle on jotain uutisia tms kerrottavanaan.  Illemmalla pimpotin retkivaatteet ylläni Heidin ovikelloa ja yllätyin todella, kun vastassa oli kasa ystäviäni, jotka huudahtivat yllätys. Häkellyin aivan täysin. En osannut yhtään odottaa mitään tällasta. Aivan puskista tuli ja ihmeissäni vain taisin toistella jotakin 'ihana yllätys' tms.

Karkin Kummisetä nappasi tytöt mukaansa ja vei heidät ulos leikkimään. Saimme siis todellista luksusaikaa ihanien naisten kesken. Alku taisi mennä täysin yllätyksestä 'toipuessa' ja itseään keräillessä, sen verran paljon yllätyin yhtäkkisestä keskipisteenä olosta että jälleen kerran tuli 'vähän' kuuma ja jopa perhoset vatsaan, vaikka paikalla olikin täysin tuttuja ihmisiä.

Sain kunnian aloittaa ihanat tarjoilut. Jokainen oli tainnut tuoda mukanaan jonkin ihanan omin käsin tehdyn herkun. Oli salaattia, leipää, suolaista piirakkaa, ruissipsejä täytteillä,  makea juustokakku, korvapuusteja, karkkia... kyllä sai vatsansa vähän liiankin täyteen! 

Syötyäni hirveän kasan herkkuja ja vaihdettuani kuulumisia samalla ystävien kanssa, sain pian avata lahjat. Kaikki oli panostanut niin hurjasti! Oli aivan ihania itsetehtyjä aarteita, mm villasukat, pipo ja helistinlelu. Vaippakakku kaikkine herkkuineen ja vielä muutama lisäpaketti vaippoja. Tarpeellisia vauvanhoitotarvikkeita, pipoja, tutteja, pulloja, vaatteita, pyyhe.. ja vielä mullekin hemmottelua; kulmien ja ripsien värjäystä kauneushoitolassa. Aivan mielettömät lahjat!

Tämän jälkeen oli ohjelmassa vielä vaikka mitä mukavia leikkejä. Jokainen arvasi paperille lapsen syntymäpäivää, painoa ja pituutta sekä tulevaa nimeä. Jokainen  leikkasi lankakerästä sen pituisen pätkän lankaa, kuin arveli vatsani ympärysmitan olevan ja sitten vertailtiin niitä todelliseen ympärykseen. Vatsan ympärykseni viikolla 34+6 oli 101 cm. Onkohan se paljon vai vähän? Sain itse harjoitella pienen vaipan laittoa paksuhkolle vauvannukelle ja jopa testata aikuisten vaippaa itselle, sillä kahden lapsen äitinä ei välttämättä aina ehdi vessaan. Sain hyvän suojan jos synnytys käynnistyy vesien menolla. Lisäksi jokainen taiteili vielä yhteen vaippaan jonkin tekstin piristämään tulevia vaipanvaihtoja. Kivat ohjelmanumerot!

Oli mielettömän ihana ilta, iso kiitos kaikille osallistuneille, arvostan vaivannäköänne valtavasti ja tunnen itseni hurjan onnekkaasti kun mulla on niin mahtavia ystäviä! 

Tämän hetken aatteita

Vahdin tässä Myllyn muumileikkipaikassa Karkin leikkejä ja samalla ajattelin toisella silmällä kirjoitella vähän ylös tämän hetken päässä pyöriviä ajatuksia.

- ostosten teko on niin hankalaa, kun leikki maistuisi paljon paremmalta.

- mitäköhän kaikkea mun pitikään muistaa ostaa? Aina pitäisi olla ostoslista.

- tunnen päivittäin syyllisyyttä ja olevani etuoikeutettu, kun saan olla kotona ja muut joutuvat tekemään töitä näillä ihanilla kesäkeleillä. Oon kyllä ihan harvinaisen onnekas!

- välillä aika juoksee, viikot vierii eteenpäin ja vuorokaudessa loppuu tunnit kesken. Niin paljon pitäisi saada vielä aikaan. Toisinaan taas tuntuu vielä niin  kaukaiselta se ajatus, että oikeasti meitä on pian neljä. 

- piakkoin olisi ihan oikeasti ajankohtaista saada se sairaalakassi pakattua ja vauvanhuone kuntoon. Mutta ketä näillä keleillä viihtyy sisällä kun voi ottaa ilon irti auringosta.

- uskaltaakohan sitä vielä uida!? Mieli tekisi niin kovin, mutta ehkä asia on paras kuitenkin varmistaa neuvolassa.

- kivaa, kun viikonloppuun on luvassa vaikka mitä mukavaa puuhaa. On niin aikuisten kuin lastenkin juhlia.

- huomenna RV 35+0

Tällaisia pikakuulumisia! Mukavaa keskiviikkoa.

Raskauspohdintoja

Nyt sitä mennään jo 34+ viikolla, hurjaa, ei enää montaakaan viikkoa, ja Papu voi olla jo sylissä. Toinen lapsi kun voi helposti tulla reippaastikin etuajassa, kun nostelee tuota taaperoaan päivät pitkät eikä sohvalla istuskeluita mahdu päivään kovinkaan montaa. Tai sitten mun tuurilla toinen viihtyykin pomppivassa menossa yliajalle asti. Se h - hetken arvuuttelu tässä odotuksessa se jännin asia taitaakin olla.

Välillä ikävöin omaa vartaloani ja sen hallintaa todella kovin, toisinaan taas haluaisin raskauden jatkuvan vielä pitkään. Ristiriitaisia ajatuksia, kuuluu kai tähän, kun ajattelee, että tämä saattaa olla viimeinen pallomahani. Toisaalta, raskaus on edennyt jälleen niin mukavasti, ettei rakkaan pallon kanniskelu vähän pidempäänkään haittaisi. Viime päivät on kävely ja kuntosalikin maistunut taas todella hyvin, pieniä liitoskipuja ja painetta toki on, mutta ne fiilikset, jotka liikunnasta saan, vievät ehdottomasti voiton. Tänäänkin oli aika huippua treenata ystävän kanssa auringossa lasten leikkiessä uima-altaassa. Hiki virtaa, se nyt on selvä näissä lämpötiloissa ja tässä kohtaa raskautta, vaikka välillä se oikein hävettää olla ainut hikikasa muiden palellessa. Muuten on vointi jälleen erinomainen. On se aurinko ja lämpö vaan ihanaa!

Eniten ajatuksissa pyörii synnytys, niinkuin yleensä näillä viikoilla varmaan käy. Näen mitä merkillisempiä unia, aina niissä kuitenkin on jollakin tapaa kyse synnytyksestä. Pohdin tottakai jatkuvasti, mitenköhän päin se Papu tuolla mahassa möyryää, se kuitenkin on se suurin synnytykseen vaikuttava tekijä. Tottakai kokokin jännittää edellisen synnytyksen vuoksi erityisen paljon, mutta toiveissa toki olisi luonnollisesti käynnistynyt normaali alatiesynnytys. Jännitän  ajankohtaa hurjasti, koska tuo esikoinen vaatii synnytyksen ajaksi hoitopaikan,  itse mahdollisesti kyydin sairaalaan ja tottakai toivon Kimmon ehtivän tuohon niin suureen hetkeen mukaan. Se ei voi olla yhtä liikuttavaa ja ainutlaatuista ilman, että sen saa jakaa Kimmon kanssa. Ihanteellista olisi, että synnytys käynnistyy viikonloppuna, jolloin Kimmo on kotona ja hoitajiakin on eniten tavoitettavissa.

Arkeenpaluukin vähän jännittää, sillä nämä Kimmon neljä viikkoa kesälomaa hurahti ohitse hetkessä ja sunnuntaina illalla Kimmo lähtee taas kohti Porvoota. Nyt kun esikoisella on päällä mitä voimakkain uhma sekä äiti-, isi-, koti ja oma sänky -villitys ovat pahimmillaan, voi Kimmon lähtö olla aikamoinen shokki tälle perheelle. Mitenköhän oma hermo ja kärsivällisyys kestää!? Onneksi Kimmo tulee joka torstai viikonlopuksi kotiin ja isyysvapaatkin häämöttävät jo kivenheiton päässä. Mitenköhän tuo tyttö pärjää hoidossa h-hetken koittaessa?! 

Sain eilen aivan ihanan yllätyksen. Käytiin esikoisen kanssa vauvajumpassa, ja sieltä meitä jäi mukava 7 äidin tiimi, joiden kanssa ollaan treffailtu silloin tällöin lasten kanssa tai ilman, isommassa tai pienemmässä porukassa. Eilen oli taas määrä treffata yhden äidin luona lasten kanssa. Ihmettelin, miksi keskustelussa puhuttiin lapsille sopivasta ruoasta, mutta ajattelin tämän äidin haluavan vain panostaa tapaamiseen tavallista enemmän. Perillä olikin mitä herkullisemmat tarjoilut ja mulle vauvalahja sekä alkoholitonta skumppaa. Meinasihan siinä väkisinkin kyyneleet pudota poskille kun en yhtään osannut odottaa näin ihanaa elettä. On huippua kun on lapsen myötä tutustunut niin loistaviin naisiin! 

Tällaista ajatusten juoksua tällä kertaa, nyt silmäluomet painavat jo niin paljon, että on paras mennä katsomaan uusi synnytysuni, hyvää yötä ja viikonloppua! 

Miniloma perheen kesken

Varattiin viimeviikolla pieni miniloma, vielä reissu kolmihenkisenä perheenä, jossa touhutaaperomme saa jakamattoman huomiomme. Teki kyllä hyvää, ja vaikka matka olikin suunniteltu lähinnä taaperon ehdoilla, oli se meille vanhemmillekin kiva irtiotto kotielämästä.

Niimpä me maanantaina aamulla pakattiin auto ja otettiin nokka kohti Sastamalaa. Matka meni kohtalaisen kivuttomasti, vaikkakin kovasti uhmaamaan alkanut Karkki sieltä takapenkiltä huutelikin milloin mitäkin ipadilla pyörivästä elokuvasta huolimatta. Sastamalassa pysähdyttiin lounastamaan Kotipizzaan, tuttua ja turvallista ruokaa ja paikka, jossa ei pienet lapsen riemun/kauhun kiljahdukset haittaa. Mahat täynnä suunnattiinkin sitten Herra Hakkaraisen talolle. Sattumalta reittejä selvitellessäni törmäsin tähän, ja onneksi törmäsin, sen verran kiva kokemus tuo talo kuitenkin oli. Sisällä oli erilaisia huoneita, joissa voi joko leikkiä tai katsella Mauri Kunnaksen luomaa maailmaa ihan livenä. Ulkona kuitenkin oli se mieluisin alue, liikennepuisto oheishärpäkkeineen. Ja käveli se itse Hakkarainenkin unissaan lasten halittaviksi. Käytettiin talolla oloon suunnilleen noin 2 tuntia, miikä oli ihan riittävästi paikkojen läpikäymiseen ja Karkin väsyttämiseen. Silmät painuivatkin autossa kohti Ikaalisia kiinni alta aikayksikön.

Oltiin varattu Ikaalisten kylpylästä yhden yön TiTi-paketti, johon kuului siis huoneen lisäksi sisäänpääsy Titinalletaloon. Vaikka ajattelinkin hotellin olevan lapsiystävällinen, yllätyin silti useasti, miten hyvin nuo pienet ihmiset olikaan hotellissa otettu huomioon. En voi kuin suositella kaikille lapsiperheille. Jo heti vastaanotosta sai tyttö puuhavihkosen kouraan. Huoneesta löytyi mikro ja astiat. Hetken levättyämme pakattiin kamat ja siirryttiin jälleen päärakennukseen (oma huoneemme oli Terme-hotellirakennuksessa) ja siellä päätettiin ensin tutustua leikkihuoneeseen. Ja sehän oli valtava, löytyi puuhaa jos jonkinmoista. Pallomeri, kauppa, keittiö, lautapelejä, leluja... valtavasti kaikkea. Tämän jälkeen siirryttiin kylpylään, joka sekin hämmästytti suuresti lapsiystävällisyydellään. Löytyi kaksi eri allasta pienille lapsille, joissa vettä oli arviolta 30-40 cm, löytyi liukumäkiä 2 kpl, muita vesileluja ja -suihkuja. Tämän lisäksi naisten ja miesten osioiden lisäksi oli Titinallesauna, johon sai koko perhe mennä yhdessä uikkarit päällä, ja jossa telkkarissa pyöri Titinalleohjelmaa jatkuvasti. Voitte vain kuvitella, miten onnessaan meidän vesipeto taaperomme olikaan. Väsy painoi, mutta uida jaksoi siitä huolimatta.

Yö ei ihan mennyt niinkuin elokuvissa. Ajateltiin, että uinnilla väsytetty nälkäinen tyttö nukahtaa kuin saunalyhty kun saa huoneessa mahansa täyteen, mutta mitä vielä. Tyttö kiljui milloin kotia ja milloin omaa sänkyään, vaikka kuinka koitettiin työntää häntä vaunuissa uneen. Meilläkin nälkä painoi, muttei kehdattu mennä väsyneen ja uhmakkaan tytön kanssa hotellin hienoihin ravintoloihin, joten päätettiin koittaa nukuttaa tyttö autoon ja lähteä etsimään ruokaa Ikaalisten keskustasta. Lopulta päädyttiin syömään ehkä yhtä parhainta rullakebabia ikinä hotellihuoneeseen tytön ollessa edelleen 30 minuutin ajeluista huolimatta hereillä. Lopulta lähempänä klo 23 saatiin tyttö nukahtamaan huoneeseen ja sammuttiin itsekin samantien väsymyksestä.

Tästä yörumbasta huolimatta heräili Karkki pitkin yötä ja lopulta herätti meidät kokonaan jo heti klo 7 jälkeen. Raahauduttiin siis hyvissä ajoin aamiaiselle. Ja sekin, jos mikä, hämmästytti runsaudellaan. Aivan mielettömän hyvä ja kattava aamiainen, jossa sielläkin oli lapset huomioitu omilla astioillaan, Titinallepöydällään, pienellä leikkinurkkauksella ja itse Titinallen käynnillä. Aikamoinen aamun pelastaja. Tästä suunnattiin pakkaamaan jo tavarat autoon ja sitten rannan leikkipaikkaan odottelemaan Titinalletalon aukeamista. Järvelläkin oli tarjolla vaikka ja mitä kivaa puuhaa, todella kivan oloinen leikkipaikka elektronisella reaktiopelillä, vaierikeinulla, jättimäisillä pomppupatjoilla ja muilla perinteisemmillä leikkipuistovälineillä. Järvessä oli uimareille tarjolla kivoja ilmatäytteisiä vesileikkijuttuja.

Myös Titinalletalo oli aivan huippu paikka. Väkeä oli sopivasti, ei liikaa. Hahmoja sai halailla mielinmäärin ja ohjelmaakin oli joka tasatunnein. Talossa oli vaikka mitä kivaa puuhaa ja katseltavaa ja kolme tuntia talossa kului kuin siivillä. Muistoksi ostettiin erittäin edulliset cd-levyt, Karkille automusiikkia ja Papulle vihdoinkin se unilevy. Tämän jälkeen nukahtikin Karkki aika helposti. Mutta koska myös me vanhemmat oltiin todella väsyneitä huonosti nukutun yön jäljiltä, päädyttiin lähtemään ajamaan kotia kohti, vaikka oltaisiinkin niin tahdottu mennä kylpylään vielä uudelleen, palveluita kun sai käyttää koko päivän, vaikka huone olikin jo luovutettu. Kuntosalillakin olisin mielelläni käynyt, mutta väsymys vain vei voiton. Nukahdin itsekin autoon hetkeksi. Mahat täytettiin ABC:llä ja oltiin kotona hyvissä ajoin. Kotona iski pieni holidayblues, tässäkö oli nyt meidän lomareissut pieneen hetkeen, kylpyläänkään ei ole asiaa muutamaan kuukauteen pienen vastasyntyneen kanssa jne. Mutta eikös se niin ole, että onnistunutta reissua seuraa aina pieni lomaltapaluu ahdistus!?