Ruokavalio raskausaikana

Heti alkuun voin todeta, voihan himot ja heikko itsekuri, jotka ovat vaivanneet mua heti raskauden alkumetreiltä asti. Olenhan mä aina ollut melkoinen herkkunapa, mutta normaalisti on itsekurini ihan toista luokkaa. Laskeekohan raskaus motivaatiota terveellisiin elämäntapoihin, vaikka pitäisi olla aivan päinvastoin. Ehkä kuvittelen vain, mutta mielestäni tässä raskaudessa olen paljon paljon enemmän herkkuja himoitseva, kuin Karkkia odottaessani. Helppo se on raskauden piikkiin laittaa, ehkä on vain myönnettävä, että nyt on motivaatiot ja itsekuri laskeneet reippaasti. Kumpa joku muu kuin minä itse voisi ottaa mua nyt niskasta kiinni ja komentaa lopettamaan se jatkuva leivän puputtaminen, karkkien ja suklaan napsiminen sekä jatkuva erilaisten buffettien, hampurilaisten jne himoitseminen. Hyi mua!

Kuten alkutekstistä voi päätellä, olen suonut itselleni paljon löyhemmän ruokavalion, kun aiemmin. Toki nälkäkin on luonnollisestikin kovempi ja välillä on olo, kuin voisi syödä koko hevosen kerralla. Silti olen kyllä pitänyt huolen siitä, että syön säännöllisesti 5-7 kertaa päivässä, kuten aina. Pidän huolen, että syön kasviksia ja proteiinia sen himojen kohteena olevan höttöhiilarin lisäksi mahdollisimman paljon. Joten ei se ruokavalio ihan retuperällä ole, mutta kyllä parannettavaakin löytyisi vaikka muille jakaa. Sokeria ja valkoista vehnää kun saisi vähennettyä rankalla kädellä, olisin erittäin tyytyväinen. Erityisesti leipää himoitsen jatkuvalla syötöllä, onnekseni kaikki leipä käy, eikä sen tarvitse olla juuri valkoista, kunhan sitä on paljon. Ei sekään hyväksi ole, mutta onneksi parempi kuin esimerkiksi suklaan himo. Yritän nyt kompensoida nälkää jättimäisillä salaateilla, joiden lisäksi ei enää vaan jaksa sitä leipää kovin paljoa puputtaa. 

Aineenvaihduntani on luonnollisestikin hidastunut vauhdikkaasti, kuten raskaana kuuluukin käydä vauvan hyvinvoinnin vuoksi. Minun kohdallani hidastuminen on kuitenkin ollut erityisen suurta, koska usein buustaan aineenvaihduntaani erilaisilla treenitehoa lisäävillä lisäravinteilla. Tottakai se näkyy vartalossa ja olossa, mutta siihen on nyt vain sopeuduttava ja hyväksyttävä se. 

Lopetin buustaavien rasvanpolttajien lisäksi proteiiniheran käytön kun päätimme, että vauva saa tulla kun on tullakseen. Tämä jos mikä vähän harmittaa, sillä toisella neuvolakerrallani sain tiedon, että proteiinituotteita voi käyttää täysin huoletta. Väkisinkin on proteiinijuoman puuttuminen vaikuttanut viimeisen 5 kk:n ajan lihaksen ylläpitoon ja kasvuun sekä treenimotivaatioon, sen verran hyvä vähintäänkin plasebovaikutus sillä muhun on! Lisäksi se vie mukavasti makean himoa ja varmistaa riittävän proteiinin saannin. 

Jokatapauksessa, yritän olla armollinen ja nauttia raskaudesta, kohtuudella ja vauvan hyvinvointia ajatellen! 

Kuulumisia

Voihan vatsatauti, sanon minä! En muista kerroinko, mutta viikko sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä alkoi Karkilla yhtäkkiä vatsatauti. Onneksi pahimmat oireet menivät yön aikana ohi, mutta kuumeenkin se tauti vielä nosti maanantai-illaksi. Jouduin olemaan poissa töistä tiistain Karkin kanssa kotona, Kimmon ollessa Ruotsissa, mutta maanantain ja keskiviikon oli Kimmo onneksi kotona tytön kanssa. Loppuviikosta jo huokaistiin helpotuksesta, ettei kumpikaan meistä Kimmon kanssa sairastunut tuohon järkyttävään tautiin. Työkaveri kyllä perjantaina mainitsi, että kesti hänelläkin viikko saada tauti lapsensa jälkeen, mutten tuolloin ottanut asiaa kovinkaan tosissani, kunnes.. Kellolleen viikko Karkin ensimmäisen oksennuksen jälkeen olikin sitten mun vuoro. Sunnuntai-maanantai välinen yö meni niin pöntöllä istuskellessa kuin sitä halaillessakin. Olin niin kuollut. Univelkaa oli kertynyt jo viime yöltä riittämiin kavereiden kanssa vietetyn mökki-illan jäljiltä, joka ei todellakaan helpottanut tätä pöntön kanssa vietettyä yötä alkuunkaan. Edes vesi ei pysynyt sisällä ja heikotti niin, ettei jalat kantanut. Tärisin sohvalla peiton alla Kimmon lähtiessä huolestuneena aamuyöllä Porvooseen töihin ja pohdin mielessäni, miten ihmeessä selviän maanantaista. Pakko myöntää, olo oli niin kurja, että useampaan kertaan tarkistin mahatyypinkin elossaoloa kotidopplerin avulla sohvalla maatessani, ja vähän se aina helpotti, että kuuli sen tutun jumputuksen korvissaan. 

Kaiken kukkuraksi olin jo pari viikkoa ehtinyt jännittää tätä viikkoa, kun tiesin, että Karkki menee varahoitoon täysin tuntemattomalle ihmiselle. Kunnes sitten aamulla sain vielä viestin, että varahoitajakin on sairastunut, ja että varahoidon varahoito on isossa päiväkodissa, jossa Karkki on aiemminkin ollut pari päivää varahoidossa, huonoin tuloksin. Oloni oli kuitenkin niin surkea, että pakkohan oli tyttö hoitoon viedä, jotta saan itse edes hetkeksi ummistaa silmät ja kerätä voimia. 

Nyt kaikki äidit voi siellä ehkä samaistua fiilikseen, kun viet oman rakkaan murusi täysin vieraiden tätien syliin, huono vointisena ja raskaushormonien hyrrätessä taustalla, kun lapsi alkaa hervottomasti itkeä "älä jätä mua" - itkua sydäntä riipivällä äänellä ja on vain pakko poistua pikaisesti paikalta kyyneleet silmissä. Se fiilis on jotakin niin kamalaa, ja jos oloni olisi ollut edes astetta tukevampi, olisin varmaan napannut tytön kainalooni ja vienyt kanssani takaisin kotiin. Mutta koska olo oli sellainen, että hyvä kun en auton rattiin tuupertunut, oli tämä paras ratkaisu kaikkien kannalta.

Jouduin soittelemaan neuvolaankin, koska yhtään mikään ei sisälläni pysynyt, ja neuvolasta kehoitettiinkin hakemaan apteekista lääkettä, jolla saadaan suolat ja sokerit kohdilleen vatsataudista huolimatta, jottei vauva elele puutostiloissa. Lääke kohensikin oloani jonkinverran, vaikka kyllä koko maanantai menikin melkoisessa koomassa. Meinasin tuupertua apteekkiin, kauppaan ja päiväkodin lattialle, mutta selvisin kunnialla Karkin kanssa kotiin. Ilta oli raskas, kun piti saada tyttö viihtymään paikallaan, mutta ihmeen kaupalla me selvittiin siitäkin illasta herkkujen avulla. Täytyy myöntää, ikävöin Kimmoa maanantai-iltana enemmän kuin koskaan, olisi helpottanut aika paljon, jos Kimmo olisi ollut kotona viihdyttämässä tyttöä. 

Tiistaina voin jo paljon paremmin ja sain kotonakin touhuttua jo vaikka ja mitä (tiedän, olisi pitänyt levätä, mutta olen aika huono lepäämään kotona), joten tänään, keskiviikkona tulinkin jo töihin lepäämään. Täällä on helpompi ottaa rauhallisesti koneen ääressä kuin kotona, uskokaa tai älkää. Ruoka alkoi jo eilen pysymään sisällä, mutta sen verran tuo "raskausmaha" pieneni vatsataudin aikana, että taisi sitä muutama kilo painoakin pudota. 

Toivottavasti meidän perheen sairastelut olisi nyt tässä ja loppukevät sujuisi pirteämmissä ja elämänvoimaisemmissa merkeissä. Kaipaan hulluna liikuntaa, eikä asiaa auta kauheasti se, että Kimmon toivotaan tekevän myös viikonloppuylitöitä, jolloin isi olisi poissa kotoa lähes kaksi kokonaista viikkoa putkeen. Onhan ne korvaukset mukavat kukkarolle, mutta kyllä se mun ja Karkin ikävä alkaa varmasti painamaan jossakin kohtaa. Joten kaverit ja ystävät, ohoi, me kaivataan Karkin kanssa ilta- ja viikonloppuseuraa heti vain kun uskallatte meitä nähdä! On vielä vähän auki, onko Kimmo töissä jo tulevan viikonlopun, vaiko pääsiäisen, mutta se selvinnee ajan kanssa. 

Muuten meille kuuluu hyvää, raskaus etenee huimaa tahtia, viikot vain vierii eteenpäin ja tuskin pysyn itse perässä. Myös 2-vuotis syntymäpäivät lähenevät uhkaavaa tahtia ja joitain suunnitelmia on kirjattu ylös, miten mun pienen pienestä vauvasta onkaan tullut jo niin määrätietoinen ja tahdonvoimainen taitava taapero?!

Mitäs muuten tykkäsitte vieraspostauksesta? Eikö olekin aikamoinen onnistumistarina?!

Treenit raskausaikana

Kuten jo aiemmin mainitsin, ei treenaamiselle ole mitään estettä raskausaikana, jos kaikki sujuu normaalisti ja vointi on hyvä. Etsisinkin tämän raskauden alussa netistä paljon tietoja kuntosaliharjoittelusta raskausaikana, ja tämä sivu kiteyttääkin mielestäni raskausajan liikunnan hyvin: Treenaa läpi raskauden. Miten juuri minä sitten olen liikkunut raskauden aikana?

Ensimmäisellä kolmanneksella olin melkoisen väsynyt ja huonovointinen toisinaan. Onnekseni Kimmo oli juuri tuolloin lomautettuna, mikä helpotti huomattavasti väsymystäni ja kotityötaakkaa. Se myös mahdollisti liikunnan. Joten pidinkin melko tarkasti kiinni siitä, että pääsin viikossa sen neljä kertaa salille, vaikka muu liikunta jäisikin vähemmälle. Toisinaan olin työpäivän jälkeen todella väsynyt, nälkäinen ja huonovointinen, mutta onneksi useimmiten jaksoin siitä huolimatta käydä liikkumassa, koska se kyllä aina antaa paremman fiiliksen ja voinnin, oli lähtöolo mikä tahansa. Aina ei treeni kulkenut onnistuneesti ja pikkuhiljaa myös tulokset vähän laskivat, niin toistojen lukumäärissä, painoissa ja omassa kehossakin. Mutta pidin kuitenkin pääasiana, että jatkoin liikuntaa, enkä jäänyt vain ja ainoastaan ruokapöydän ääreen notkumaan. Suoritin salilla täysin samanlaista nelijakoista ohjelmaa, kuin ennen sitä plussatestiäkin. Lisäksi harrastin kotiliikuntaa, jos jaksoin, mm. askelsin telkkarin äärellä laudalle, zumbasin, kävin kävelyllä (harvemmin myös juoksemassa), mitä ikinä vain keksinkin tehdä. Olin yllättynyt, miten vähän kuitenkin salilla tehot laski, eniten ehkä laski leuanvetojen määrä painon kasvaessa, mutta muuten painojen suhteen jaksoin yllättävän hyvin. 

Nyt toisella kolmanneksella on tilanne vähän toinen. Voin fyysisesti paremmin kuin aikoihin, en ole enää niin väsynyt ja huonovointinen, vaan virkeä ja energinen, ihan niinkuin stereotypisesti energisellä toisella kolmanneksella kuuluukin olla. Mutta tilanne kotona on muuttunut, yhtäkkiä Kimmo onkin arkisin poissa kotoa kokonaan ja kaikki vastuu kodista on arkisin minun vastuullani. En myöskään enää pääse salille samalla tavalla, koska Kimmo ei ole katsomassa Karkin perään. Onhan salilla lapsiparkki, mutta pidän kohtuuttomana sitä, että raahaan lasta hoidosta toiseen vain oman tahtoni vuoksi. Pari kertaa olen päässyt myös arkena salille Karkin mummon hoitaessa tyttöä, mutta pääasiassa koitan nyt sisällyttää salikerrat viikonloppuihin. Huonoin tuloksin. Olen jo vähentänyt salikerrat viikossa kolmeen; tehnyt siis uuden jaon; 1. jalat + rinta, 2. hauis + selkä ja 3. ojentajat + olkapäät. Siitä huolimatta olen kahtena viimeisenä viikonloppuna käynyt salilla vain kahdesti, johtuen siitä, että sunnuntaisin olen ollut liian väsynyt jaksaakseni mennä salille. Viimeiset kaksi viikonloppua kun ovat olleet melko vähäunisia. Hankalaa, kun tahtoo nähdä ja viettää aikaa ystävien kanssa viikonloppuisin, mutta samalla tahtoisi jaksaa myös käydä salilla sen 3 kertaa. Ehkä koitan jatkossa panostaa myös uneen ja sitäkautta jaksaa käydä viikonlopun aikana sen 3 kertaa salilla. Olenhan sen omanajan tarpeessa kuitenkin edes sen 3 tunnin verran viikossa, kun arki menee täysin töiden ja lapsen ehdoilla, enkä siis missään nimessä valita, mulla on kiva työ ja ihana lapsi, mutta 3 tuntia salilla viikossa ei mun mielestä ole liikaa vaadittu, vai onko? Yritän arkisin ehtiä liikkumaan Karkin ehdoilla, milloin me pyöräillään, milloin vaunukävellään ja milloin kotijumppaan. Väkisinkin kuitenkin kaipaan sitä mulle rakkainta lajia, kuntosalia, lisää arkeeni. 

Tarkoituksenani olisi jatkaa liikuntaa läpi raskauden, olla täysin plösähtämättä ja keräämättä raskauskiloja liikaa, menettämättä täysin kaikkia hankittuja lihaksia ja peruskuntoa. Katsotaan, kuinka mun käy, tuleeko musta hikoileva kesävalas vai energinen kesäodottaja ilman ylimääräisiä löllöjä. Sen ainakin tiedän, että nyt on skarpattava, jos aion tavoitteessani pysyä! Pitäkää mulle siis peukkuja vaivattoman ja energisen raskauden puolesta! 

"Etureppu" ei ole este, korkeintaan hidaste!

Minnan superdieetti

Moikka kaikille. Mua pyydettiin tekemään vieraskynäkirjotus aiheesta dietti ja diettaaminen.

Olen nuoresta iästäni huolimatta ehtinyt jojolaihduttamaan jo useampaankin kertaan. Toisinaan tiedostaen, ja toisinaan ”vahingossa”. Kaikki alkoi kun olin noin 15-vuotias ja aloin erinäisten herkkujen popsimisen seurauksena ottamaan painoa enemmän kuin BMI olisi pituudelleni (159 cm) sallinut. Asia ei jäänyt muiltakaan huomaamatta ja sain silloisilta kavereiltani kuulla kertyneistä kiloista. Tällöin päätin, että kilot saavat lähteä ja aloin harrastamaan ju-jutsua sekä lenkkeilyä. Aluksi kiloja alkoi tippua hyvin, mutta maltilla, vaikka ruokavalio pysyi samana. Koska luonteeltani olen ”kaikki tai ei mitään” –tyyppiä, tämähän ei tietenkään riittänyt. Aloin tinkiä ruuasta, vaihtamalla aterioita valmiskasvissosekeittoihin ja kaloreita tuli päivällä aivan liian vähän kulutukseeni nähden. Vuoden kuluttua löysin myös brasilianju-jutsun harrasteisiini ja paketti oli valmis hajoamaan. Treeni määrä oli aivan liikaa ja mieliteot ottivat vallan. Sorruin ahmimisiin joksikin ajaksi (viikoksi pariksi), jonka kalorit tarrautuivat kehooni toden teolla. Taas kohta olinkin sitten laihduttamassa entiseen tapaan. Ja näin jatkui kunnes tuli totaalistoppi vastaan ja lopetin liikunnan lähes kokonaan, vain lenkkeily kesäisin säilyi. 

Timmimimmi oli taas pian historiaa, mutta nyt liikakilot eivät enää vaivanneet samalla tavalla kuin aiemmin teini-iässä. Bilettäminen ja seurustelu olivat elämässäni silloin tärkeämpää enkä niin pakonomaisesti kiinnittänyt huomiota ulkonäköön. Pääsin kuntokeskukseen kesätöihin, jonka etuuksiin kuuluivat ilmaiset jumpat. Näistähän innostuin todenteolla ja paino alkoi pudota itsestään. Tämä toimi siihen saakka, että seurustelun ”haittavaikutukset” kebabruokineen ja ”jää tänne sohvalle mun viereen jumpan sijasta”- lausahduksineen alkoi kertyä taas pelastusrenkaaksi vyötärölle. (Kuva 01/2011)

Opiskelijaelämän alettua opiskelijabileet alkoivat todella näkyä ulkomuodossa. Ensimmäisen opiskelijakesän jälkeen eivät bileet enää jaksaneet kiinnostaa ja kutsu leaf-areenan treenaajaksi saivat taas uutta puhtia terveellisempään elämään. Ero parisuhteesta myös antoi aikaa ja motivaatiota treenaamiselle. Tällöin en edes tavoitellut painonpudotusta, pikemminkin kuntoa ja tekemistä, hyvinvointia. Paino kuitenkin putosi ennätyksellisen alas 54 kiloon ja pudotettuja kiloja tuli arviolta yli 10 reilun puolen vuoden aikana. (Kuva kesä 2012)

Kesän tultua löysin taas bilettämisen taian ja pudotetut kilot hiipivät takaisin. Elämäntapamuutos seuraavana talvena, kaksi vuotta sitten on saanut laihduttamiseni täysin sekaisin ja stressitilaan. Tuolloin lopetin tupakoinnin, mutta samalla aloin syömään kolmen aterian sijaan viisi ateriaa päivässä, pienempiä annoksia ja enemmän salaattia. Silti kilomäärä kehossani vain kasvoi, jonka koin todella epäreiluna ja stressaavana, koska kuitenkin olin parantanut tapani. Kiloja tuli 12, joita ajoittain sain tiputettua pienemmälle, mutten kokonaan pois. Myös sokeus omaan ulkonäköön on stressannut, koska en ole pystynyt olemaan tyytyväinen jo pudotettuihin kiloihin tai peilikuvaan vaikka olisinkin ollut hyvässä kunnossa. Tiedän, että lihas painaa enemmän kuin läski, mutten uskonut itseni olleen niin lihaksikas, että puntari saisi näyttää 60 kiloa. (Kuva 02/2014) Stressi, jatkuva hakeminen ruokavaliolle, tyytymättömyys itseensä ja liialliset vaatimukset ajoivat aina ajottain takaisin treenaamattomuuteen ja herkutteluun/bilettämiseen. 

Viime talvena (2014-2015) on painoni ollut huipussaan 66,7 kg. Olen lopen kyllästynyt jatkuvasti laihduttamaan ja lihoamaan uudestaan ja uudestaan. Se ei pelkästään syö itsetuntoa vaan myös vie voimia muulta normaalilta elämältä, kuten työltä ja ihmissuhteilta. Jatkuva epämukava olo omassa kehossa heijastuu myös parisuhde-elämään: kuinka voi saada toimivaa parisuhdetta jonkun toisen kanssa, kun ei edes itsensä kanssa saa asioita tasapainoon.

Kävimme siskoni kanssa viime talvena FitFarmin luennolla. Luennolla tuli paljon hyviä juttuja laihduttamiseen ja painonhallintaan. Niiden avulla lopulta oivalsin, mikä on omalta kohdaltani aina mennyt pieleen, että löydän itseni taas tästä pisteestä aloittamassa laihduttamista. Ja nimenomaan: aloittamassa eikä jo tekemässä sitä! Joululahjatoiveena jäi luennolta käteen tammikuussa aloitettava superdieetti.

Tammikuussa viidentenä päivänä 2015 aloitin, en pelkästään superdieettiä, vaan samalla uuden elämän. Alkuun dieetti oli todella helppoa. Sen kun lukee ohjeesta mitä syödään ja milloin ja paljonko treenataan. Ja koska ruokavalioni on ennenkin koostunut maitorahkasta, raejuustosta, puurosta ja salaatista, en kokenut sen suhteen suurta shokkia. Vain suhteeni keittiövaakaan sai uuden alun. Treenikään ei radikaalisti muuttunut, siis salille jouduin aina hyvin mielin ja vauhti päällä. Kolmannella viikolla herkkuhimo kuitenkin alkoi nostaa päätään ja nälkä kasvoi pienentyneen ruokavalion myötä. Onneksi tankkauspäivä kurkisteli jo ovella ja tästäkin viikosta selvittiin parilla pahalla päivällä.

 Viikko neljä sujui tankkauksen siivin hienosti. Ja sitten se alitajunta alkoi huutamaan: ”Ei tässä ole mitään tolkkua! Ei tämä ole elämää! Täällä eletään vaan kerran, nauti! Tämäkö muka on nautintoa?! Entä jos huomenna sattuukin jotain ja sitten harmittaa kun jäi pahamaku suklaanmaun sijaan suuhun? Kuka muka tällaista jaksaa?! Onhan ne muutkin sortuneet! Tuloksia tulee liian hitaasti versus muut dieettaajat..!” Tässä kohtaa luonteenpiirteistä ”kaikki tai ei mitään” ja ”periksi ei anneta vaikka henki menisi” oli todella apua. Niin vain kukistin alitajunnan ja kahlasin läpi superdieetin ilman yhtäkään lipsumista taikka repsahdusta. Armoa en itselleni antanut. Vaikkakin viimeisen viikon jouduin flunssan takia treeneistä tinkimään, mutta treenit tehtiin sitten seuraavalla viikolla. Kiloja tippui superdieetin aikana 4,8, mutta senttejä lähti yhteensä (rinnan alta + navan ympärys + lantion ympärys + reidet + käsivarret) ainakin 22 cm (aloin mittaamaan vasta viikon 2 jälkeen). Läskiä on varmasti lähtenyt kehosta lätkimään suuremmankin kilomäärän edestä ja lihasta on tullut todella hyvin lisää. Lisäksi kunto kasvoi kohisten, treeneissä sai lisätä buustia ja painoja hyvää tahtia vaikka ruokamäärä vain väheni. Siis voisin sanoa dieetin onnistuneen erinomaisesti. (Kuvat superdieetin jälkeen)

Dieetin lopussa vaikeilla hetkillä mietin, etten todellakaan aio jatkaa samaa kaavaa enää. Sehän on ihan hullua touhua. Lopussa voimat koeteltiin, väsymys ja kylmyys painoi, lihaksia kolotti ja tuntui, että kaikki vain ärsytti aika ajoin. Kunnes tulokset puhuivat ja sain uutta motivaatiota jatkaa. Myös parilla tankkauspäivällä oli osuutta asiaan ;)

Viikko jälkeen superdieetin starttasi SDextra. SDextralla alkoi paljon inhimillisemmällä ruokavaliolla kuin superdieetillä jäätiin, joten tällä jatkaminen tuntui todella helpolle. Toki ruokavaliosta on matkanvarrella tippunut kalorimääriä, eihän niitä tuloksia muuten vauhditeta, mutta kaiken kaikkiaan dieetti tuntuu nyt enemmän elämäntavalta kuin dietiltä. Ja sehän tässä onkin se perimmäinen tarkoitus: saada omaksuttua uusi terveellisempi elämäntapa, jonka avulla ne kilot myös pysyvät poissa lopun elämää. Tällä hetkellä SDextrassa päätellään kohta viikkoa neljä ja ensimmäisen välitavoitteen rajapyykki – 6 kg on nyt ylitetty ja matkaa jatketaan täysillä eteenpäin. Joka päivä, ei edes joka toinen, ole helppoa. Herkkuja tekee mieli ja myös se ihan perusruuan, kuten leivän ja lasagnen, himo alkaa ottaa mieleltä valtaa. Kuolaan työkavereiden ruoka-annoksia kun itsellä naaman edessä kälynen kuiva salaatti. Mutta tahdonvoimalla ja tavoitevartalon kiilto silmissä, niillä on hyvä jatkaa. (Kuva SDextran viikolta 4)

Dieetti ei ole yksin koetellut tahdonvoimaa ja motivaatiota, olen oivaltanut tältä kaikelta paljon uusia minulle toimivia asioita ja oppinut ”dieettaamaan”. Tämä on suurimmaksi osaksi tapahtunut tämän extrajakson aikana. Superdieetillä olin itselleni erittäin armoton eli en suonut itselleni lipsumista treenien tai ruokien suhteen yhtään. Tein kaikki juuri niin kuin ohjeissa luki tai kysyin poikkeukselle lupaa fitfarmilta. Hyvä niin, koska muuten en olisi näissä tuloksissa. Siksi epäröin extrajaksolle lähtemistä. Tuntui niin raskaalta ja haastavalta lähteä siihen ”hulluuteen” uudestaan.  Kuitenkin pelkäsin hetkeä kun jään yksin dieetin kanssa: miten sitten pärjään kun kukaan ei ”vahdi ja komenna”?! Tuleeko herkkuhimosta vastustamaton kun tankkauspäivät eivät ole määriteltyjä ennalta?! Pelosta sain potkua lähteä mukaan kierrokselle kaksi. Extrajakson aikana olen kuitenkin oppinut kuuntelemaan kehoani ja vaimentamaan alitajunnan kiusaajahengen ainakin osittain. Olen oppinut antamaan itselleni enemmän myöden ja olemaan armeliaampi itselleni. Jokaisen treenin ei tarvitse olla ”halkipoikkipinoon”-meininkiä. Jos yoga tekee minut onnelliseksi, on se laji mitä minun kannattaa suosia. Ei ole järkeä väkisin vääntää hulluna lenkkiä ja salia vasten omaa todellista tahtoa, koska jossain kohtaa tulee taas se totaalistoppi kun kaikki hajoaa käsiin ja alkaa herkutteleva liikuntalakko. On tehtävä asioita, jotka ovat itselle, omalle mielelle hyväksi. Vaikkei se olisikaan se tehokkain treenimuoto.  Vain siten siitä voi omaksua pysyvän elintavan. Myös ruokavalion on tuettava elintapoja siten, että ruuasta saa riittävästi energiaa ja sen avulla jaksaa painaa läpi päivän. Sen tulee olla ravitseva ja monipuolinen jottei siihen kyllästy. Ne virheet joita olen aikaisemmin laihduttamisessa/”terveissä” elintavoissa tehnyt ovat ne, että olen syönyt aivan liian vähän ja tuijottanut sokeana puntaria. Itselle ruuan punnitseminen on olennaista siksi, että syön riittävästi. Katson ruoka-ajat kellosta, koska kehoni ei välttämättä kerro näläntunteella, milloin on hyvä syödä. Toki nyt on tilanne ihan eri kun dieettaan. Kaloreita on tarkoituksella vähän ja nälkä kyllä yllättää päivän aikana useastikin ja siksi myös mieliteot kummittelevat mielessä vähän väliä. Mutta jatkossa kun tavoitteisiin on päästy, täytyy ruokavaliosta räätälöidä ravinteikas, joka sallii myös herkutteluja kohtuudella. Totaalilakot johtavat vain ylensyönteihin ja repsahduksiin. Siksi en edes yritä mitään itsensähuijaamis-dieettejä. Mutta onneksi ihminen on oppivainen ja toivon nyt löytäneeni itselleni tavan elää ja olla. Ainakin koen löytäneeni paremman tasapainon elämääni ja oppinut hyväksymään itseni ja kehoni juuri niillä ominaisuuksilla kuin minulle on suotu. Olen armeliaampi itselleni ja osaan nähdä niiden huonojen puolien lisäksi niitä hyviä, vain minulle ominaisia piirteitä. Minua on kuitenkin täällä vain yksi uniikki kappale. Kaikki lähtee päänsisältä!

Liikunta raskausaikana

Raskaus ei ole sairaus. Ja liikunta on hyväksi niin odottavalle äidille kuin tulevalle lapsellekin. Silti niin usein kuule sanottavan; "ei mun tarvii liikkua, mähän olen raskaana" tai "mä en voi koska mä olen raskaana". Useimmiten asia ei kuitenkaan ihan näin ole. 

Mulle on ihan itsestään selvää, että liikunta jatkuu läpi raskauden, ei välttämättä täysin samanlaisena, mutta kunnon ja voinnin mukaan kuitenkin ainakin jossakin määrin. Toki vuodelepoon määrätyt on asia erikseen. Liikunnalla voi myös ehkäistä pahimpia kipuja ja ylläpitää kuntoa & lihaksistoa tulevaa synnytystä ja vauva-arkea ajatellen. Toki liialla rähkimisellä voi saada aikaan myös pahaakin, mutta eiköhän nainen oman vartalonsa ja sen hetkisen kunnon aika hyvin tunne. 

Viime raskaudessa olin turhankin varovainen ja jätin juoksun & kuntosalin heti positiivisen testin jälkeen pois harrastuksista. Jatkoin kyllä jumppia, kävelyä, uintia ja muita aerobisia lajeja, mutta lihaskunnon annoin rapistua pois. Luonnollisestikin olin melkoinen löysä nahkakasa synnytyksen jälkeen ja lihaskunnon hankkiminen alkoi lähes nollasta. Tottakai aerobinenkin liikunta piti raskauskilot kurissa ja peruskestävyyskunnon voimissaan, mutta pakko myöntää, että kyllä se lihasten olemattomuus vähän harmitti. Nyt tavoitteenani on ylläpitää myös lihaskuntoa mahdollisimman hyvin ja tottakai raskautta kuunnellen. Olen ahminut tietoa raskausajan kuntosaliharjoittelusta netin syövereistä ja sitähän ei pidetä lainkaan huonona raskauden aikana, päinvastoin! Jaksaahan sitä sitten paremmilla voimilla kanniskella vauvaakin helpommin. Pistetään viime kerran ylivarovaisuus ensikertalaisen piikkiin. 

Ymmärrän kyllä todella hyvin, miksi raskaana on helpompaa valita se kotisohva ja sipsit kuin hikinen kuntosali. Alkuraskauden väsymys ja huono olo voi lamauttaa totaalisesti etenkin kun arkeen kuuluu jo työt ja esikoinen, on vaikea motivoitua enää ylös illalla sohvalta kun siihen on vihdoin ja viimein päässyt. Myönnän, muutamat lenkit ja salit jäi multakin tekemättä ja ne vaihtui karkkipussiin & telkkariin, olihan sitä välillä aivan älyttömän väsynyt, huonovointinen ja ärsyyntynyt. Sitä vain unohti, miten hyvän ja virkeän olon sillä liikunnalla taas saakaan aikaan, vaikka alkuun  olisi kuinka väsynyt tai turhautunut tahansa. Onhan se motivaation löytäminen toisinaan vaikeaa, kun miettii; paksuksi tässä jokatapauksessa tulee, mutta olen itse yrittänyt miettiä asiaa siltä kannalta, että sitä helpompaa on raskauskiloista päästä eroon, mitä vähemmän niitä on. Ja onhan se myös tärkeää sikiön kannalta, ei saisi olla itsekäs ja jäädä makaamaan huonoa ravintoa puputtaen, kun on vastuussa toisen hyvinvoinnista. 

Tottakai on otettava huomioon odottajan alkukunto, eihän sitä voi yhtäkkiä ruveta juoksemaan 10km:n lenkkejä kun testi näyttää positiivista, mutta jos yleisesti kunto on hyvä, ei liikunnan normaalille jatkamiselle ole mitään estettä. Itsekin sain neuvolasta kannustusta jatkaa liikuntaa täysin normaalisti omaa kehoaan toki kuunnellen. 

En todellakaan ole mikään malliesimerkki, ja olen helposti laittanut liiat herkuttelut ja sohvalla makaamiset raskauden piikkiin, mutta tällä tekstillä yritän nyt motivoida niin itseäni kuin muitakin "paksukaisia" liikkeelle raskaudesta huolimatta! Seuraavassa liikunta-aiheisessa postauksessa ajattelin kertoa tarkemmin, miten sitä ollaan siis kirjaimellisesti nämä 14 ensimmäistä raskausviikkoa liikuttu. Kiinnostaako? 

Ps. Tulossa myös epäonnistuneen superdieetin rinnalle erittäinkin onnistunut ja hatunnoston arvoinen suoritus, sillä sain puhuttua siskoni vieraspostaamaan blogiini omasta onnistuneesta dieetistään, huikea muutos, mahtavaa Minna! 

Raskaustaustoja

En millään malta olla kirjoittamatta tänne jo pitkään mielessä pyörineistä raskauteen liittyvistä ajatuksista, jotka voin ja pääsen nyt vihdoin jakamaan teidän kanssanne.

Olen aina tiennyt, että haluan enemmän kuin yhden lapsen, tulenhan itsekin kolmelapsisesta perheestä. Sisarukseni on minulle mielettömän tärkeitä ja pysyvät elämässäni mukana varmasti aina, joten mulle on ehdottoman tärkeää, että myös Karkilla on elämässään tällaisia tukipilareita, etenkin, jos vaikka meille vanhemmille jotakin sattuisi. Pakko myöntää, synnytyksen ja koliikki-kauden jälkeen pitkään olin sitä mieltä, että Karkki tulee olemaan meidän ainoa silmäterämme, mutta kai se naisen anatomia ja mieli on luotu niin, että aika kultaa muistot ja vauvakuume nostaa päätään pikkuhiljaa uudelleen, salakavalasti painostaen. 

Toivoimme ikäeroksi 2-3 vuotta. Jotta lapsista tulee mahdollisimman läheisiä mahdollisimman pian, mutta kuitenkin niin, että saavat olla rauhassa äidin ja isin vauvoja ennen uuden vauvan tuloa. Oltiinhan tätä ajatusta pyöritelty tottakai myös monelta muulta kantilta, eikä se todellakaan ollut mikään yhtäkkinen päähänpisto, vaan tarkkaan harkittu ja kauan haaveissa pyörinyt asia. Haluttiin ajoituksen olevan paras mahdollinen. Ja nyt kyllä meni aika nappiin, itse kun olen määräaikaisessa työsuhteessa, menee nyt työsuhde yksi yhteen äitiysloman kannalta, saan nauttia (toivottavasti loppuraskaus sujuu yhtä hyvin kuin viimeksi) loppukesästä kesä- ja äitiysloman muodossa, ikäeroksi tulee noin 2 vuotta ja 5 kk ja Karkin hoitokuviot osuu sopivasti lomien kanssa. Haikara siis todellakin kuunteli tarkasti meidän toiveemme. En voisi olla innostuneempi ja onnellisempi tulevasta ja myös tästä hetkestä, ainakin vielä odotus on ihanaa! 

Viime raskaudessa tein koko raskauden kestävän päiväkirjan, jonne talletin ajatuksiani tekstin muodossa, sekä tärkeitä hetkiä ja mahan kasvua kuvien muodossa. Myös nyt olen samantyyppistä kirjoittanut, ja olenkin ajatellut joitakin pätkiä kopioida myös tänne blogin puolelle. Ne, jotka ovat kaikille silmille sallittuja ajatuksia. 

Tässä joitakin ajatuksia sen jälkeen, kun on päätetty, että vauva saa tulla kun on tullakseen;

Olen itse saanut kasvaa kahden sisaruksen kanssa, enkä voi edes kuitella, miltä tuntuisi olla ainut lapsi. Sisaruussuhde kuitenkin opettaa ja antaa niin paljon. Vaikka sisarusten kanssa ollaan sillointällöin tukkanuottasilla, ei mikään voi korvata sitä täyttä tukea ja ymmärrystä, sitä sisarusrakkautta. Mulle sisarukset merkitsee hyvin paljon ja on todella rakkaita, ja haluan Karkin kokevan sitä samaa elämässään. 

Haluan vielä kokea raskauden, se vain on jotakin niin ihmeellistä ja hienoa. Haluan jopa kokea synnytyksen, se tunne kun saa oman lapsensa vihdoin syliin, on vain niin täydellinen, eikä sitä tunnetta voi muilla keinoin saada.

Katsaus tulevaisuuteen

En tiedä, kuinka moni on rivien välistä jo lukenut meidän tulevaisuuden "suunnitelmia", mutta nyt on VIHDOINKIN aika ne paljastaa..

Moni on ehkäpä ihmetellyt, miksen ole sen enempää superdieetistä ja sen edistymisestä kirjoitellut? Moni ihmetellyt herkkujen lisääntymistä blogin sisällössä? Ehkä olette ajatelleet mun vaan vähän laiskistuneen ja höllänneen ruokavalion kanssa, epäonnistuneen dieetin suhteen. Ja tavallaan niin on päässytkin käymään, pakko myöntää, mutta sille epäonnistumiselle on mitä parhain syy;

Kyllä, arvioidusti tasan puolen vuoden päästä tästä päivästä meidän perhe kasvaa yhdellä ainutlaatuisella perheenjäsenellä! <3 Emmekä voisi olla onnellisempia tästä ihanasta odotuksesta! Sormeni on syyhynnyt päästä kirjoittamaan myös tänne blogin puolelle raskaudesta, ja nyt vihdoin voin asian julkaista. Lupaan kuitenkin, ettei blogin sisältö tästä eteenpäin ole pelkkää vauvaa ja raskautta, sillä pyrin mahdollisuuksien ja himoja hammasta purren vältellen jatkamaan myös liikuntaa ja terveellisempiä elämäntapoja. Raskautta kuunnellen ja kunnioittaen. 

Rakkaudella hormonihuuruisin, pilvilinnoissa leijailevin ajatuksin Laura

Arkiviikot "yh-äitinä"

Arki meillä muuttui taas kertaheitolla, kun Kimmo palasi töihin pitkän lomautusjakson jälkeen. Ja vielä keikkahommiin, joten isiä ei kotona näy edes arki-iltaisin. Ajattelinkin nyt kertoa, miten meillä on tämä uusi arki lähtenyt käyntiin.

Ensin on pakko todeta, että yllättävän hyvin. Karkki kun oli isin kanssa paaaljon kotona viimiset kolme kuukautta, tuli tytöstä väkisinkin melkoinen isin tyttö. Vain isi kelpaa nukuttamaan ja isin pitää lukea kirjaa, isi syöttää jne. Pelkäsin, miten tyttö reagoi isin yhtäkkiseen poissaoloon. Onhan tyttö isäänsä ikävöinyt, mikä on näkynyt mm kiukutteluna isin soittaessa kotiin (toisiinaan ei suostu sanomaan heippaa isille jne) ja leikkipuheluina isille, jonka jälkeen tämä leikiipuhelin lentää kuvitteellisesti johonkin kauas. Toisinaan taas kovastikin suukotellaan ipadin ruutua ja annetaan haleja, sekä annetaan isinkin maistaa iltapalaa ruudun kautta jne. 

Ikävästä huolimatta on arki kulkenut varsin mallikkaasti, vaikka, onhan se äidille kieltämättä rankempaa kun on yksi käsipari vähemmän auttamassa. Illat on mennyt puuhaillessa yhdessä, milloin ollaan nähty kavereita, milloin tehty ruokaa ja milloin ulkoiltu ja harrastettu. Tärkeintä on tehdä asioita yhdessä ja ottaa Karkki touhuihin mukaan mahdollisimman paljon. Luonnollisestikin se kuuluisa oma aika ei kuulu noihin iltoihin, mutta yritän soveltaa mahdollisimman hyvin. Olen harrastanut liikuntaa mm pyöräilylenkillä Karkin ollessa mukana ja koticrosstrainerilla Karkin katsellessa vieressä padilta lempiohjelmiaan, välillä tottakai todeten; "äiti jumppaa". Olen huomannut, että sitä paremmin meidän tiimi toimii, mitä vähemmän äiti koittaa olla stressaamatta kelloa ja aikatauluja. Edetään siihen tahtiin kun on mahdollista hyväntuulisina, niin kaikki luonnistuu paljon paremmin. Nämä ihanat kevätsäät tekevät ihmeitä niin mielelle kuin kehollekin! 

Hankalia ja rankkoja vaiheita äidille on aamut ja nukkumaan menot. Aamuisin ei tyttö tahtoisi lähteä hoitoon, mikä tottakai harmittaa myös äitiä. On ikävä viedä toinen sinne vastoin tahtoaan. Yritän piristää tunnelmaa soittaen automatkan aina muumihumppaa ja pussaillen kovin ja kertoen, että iltapäivällä tullaan kyllä hakemaan. Nukkumaanmenot on Karkille hankalia. Tyttö kun ei tahtoisi nukkumaan ja haluaisi isin viereen makaamaan nukahtamiseen asti. Joudun käymään muutamaan otteeseen rauhoittelemaan tyttöä siihen tilaan, että nukahtaminen on mahdollista. Ja koska äitikin on jo hyvin väsynyt illalla pitkän päivän jälkeen, on äidilläkin hermo piukalla jatkuvaan oman ja Karkin sängyn välillä ravaamiseen. 

Jos aamuja ja iltoja ei lasketa mukaan, on meidän tyttöjen arki kivaa ja touhukasta. Yhdessä tekeminen on kivaa kun molemmat ollaan hyvällä tuulella. Ja nyt me osataan arvostaa niitä yhteisiä perheviikonloppuja ehkä vielä vähän enemmän, kun arjet ollaan isistä erossa. Muistakaa arvostaa toisianne ja sitä yhdessäoloa! 

Ihana, ihana viikonloppu!

Kuten ehkä otsikostakin voi päätellä, oli mun viikonloppu aivan täydellinen. Tässä Karkin kylpemistä vahtiessani ajattelin aloittaa maraton postauksen siitä, mistä kaikesta täydellinen viikonloppu koostuu. Voi olla, ettei tämä postaus ihan hetkessä valmistu, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös!?

Perjantaina kivasti kuluneen työpäivän jälkeen uskaltauduin suuntaamaan flunssan jälkeen ekaa kertaa salille. Päätin jakaa treenitaukoa vähän uuteen uskoon, kun nyt Kimmon ollessa urakkatöissä on mun pääsy salille melko rajallista. Joten päätin aloittaa viikon jalka + rinta -treenillä. Voi miten ihminen voikaan nauttia siitä fiiliksestä, kun pitkästä aikaa ikäänkuin pääsee toiseen kotiinsa. Siltä se ainakin tuntui! Ehkä biljoonannen kerran taas totesin, että on se kuntosalitreeni vaan niin mun juttu. Treeni siis lensi eteenpäin ja flunssa unohtui sen siliän tien. 

Illalla Kimmon kummityttö V tuli meille yökylään, joten perjantai-ilta vieteltiin kotona tyttöjen touhuja seuraillen. Itsellemme teimme Kimmon kanssa herkulliset salaatit ja dippivihanneksia, ettei aina tule sitä karkkia naposteltua perjantaista sunnuntaihin. Hyvää oli ja rauhallinen ilta päättyi ajoissa nukkumaan menoon. 

Lauantaina kutsuin Heidin meille samalla brunssille, kun kävi hakemassa V:n kotiin. Kimmo oli ostanut herkullisia erilaisia sämpylöitä ja dallas-pullapitkoa, kyllä kelpasi herkutella ja istuskella aamiaispöydässä kaikessa rauhassa nautiskelemassa. 

Pian Heidin lähdettyä pääsin lähtemään salille Kimmon ja Karkin mennessä vaunuillen mummolaan siksi aikaa. Tällä kertaa tein selkää ja hauista. Taas olisin viihtynyt vaikka miten pitkään ja nautin suuresti treenaamisesta. Ei sovi edes viikon mittaiset tauot mulle, hirveä ikävä kunnon treeniä ehtii tulla sitä ennen. 

Mummolassa kävin herkuttelemassa karjalanpiirakoita ja nappaamassa K:t kotiin. Kipinkapin suihkuun ja sitten olikin jo aika nähdä Minnaa Myllyssä shoppailun merkeissä. Pääsin viettämään omaa aikaa, kun Karkki jäi kotiin. Kierreltiin vaatekauppoja ja herkuteltiin kahvilassa, otin suurta herkkuani jäälattea. Mulle mukaan tarttui paita ja housut, sekä kosmetiikkatuotteita hyvässä alessa. 

Kotiin päästyäni odotti mua iso yllätys. Jo pihalla lepattavasta ulkotulesta päättelin, että taitaa olla jotakin kivaa syntymäpäiväyllätystä tiedossa. Koti oli valaistu vain kynttilöin, herkullinen tuoksu tavoitti nenäni ja rauhallinen, romanttinen musiikki soi hiljaa taustalla. Pöytä oli katettu kauniisti ja Kimmo paisteli lehtipihvejä. Karkki oli viety mummolaan ja sauna oli kuulemma lämpeämässä. Oli ihanaa istahtaa siihen pöytään, saada juhlajuomaa lasi käteen ja vain nauttia palvelusta ja niiin herkullisesta ruoasta. Kimmo todellakin oli laittanut parastaan. Arvostan suuresti lahjoja, joissa on itse nähty vaivaa toisen eteen. Onhan ravintolassakin kivaa, mutta kyllä se aikaa ja vaivaa nähnyt täytetty paprika, salaatti ja lehtipihvi sulattaa sydämmen paljon paremmin. Nautiskeltiin rauhassa ja yllätti Kimmo mut vielä lahjallakin; jo piknikristeilyltä oli mulle napattu ihana, raikas ja juuri mun tyylinen hempeä tuoksu. Mahat pullollaan mentiin rauhassa saunomaan, ilman häiriötekijöitä, ja kyllä vaan sekin niin hyvää teki. Saunan  jälkeen oli piakkoin pakko hakea tyttö kotiin nukkumaan, mutta olihan Kimmo ajatellut illan ihan loppuun asti, sillä vielä oli irtokarkkipussi odottamassa telkkarin ääreen pääsyä. Täydellinen ilta, on mulla vaan niin ihanan yllätyksellinen ja upea mies rinnalla. 

Sunnuntaina heräsin jälleen ajoissa, musta on tullut niin aamuihminen, että järjestelmällisesti nukahdan väkisin iltaisin ennen kymmentä ja nousen aamulla ylös jo reippaana viimeistään ennen klo 7. Mitäköhän tulee seuraavasta kavereiden kanssa sovitusta mökkiviikonlopusta, kun pitäisi jaksaa valvoa aamuyöhön vähintään?! Noh, jokatapauksessa omien ja Karkin aamutoimien jälkeen rupesin leipomaan töihin synttärin kunniaksi mansikkavalkosuklaa-kakkua. Harmikseni ei liivatelehtiä ollutkaan kaapissa valmiina, kuten kuvittelin, ja jouduin välissä kurvaamaan läheiselle ABC:lle. Kakku kuitenkin valmistui, ja näin tiistaina kakkua jo maistaneena voin todeta sen olleen täydellistä, vaikka itse sanonkin. Tätä tarjoillaan ehdottomasti myös Karkin synttäreillä, sen verran prinsessamainen se oli niin maultaan kuin ulkonäöltäänkin! Tämän jälkeen korkattiin Karkin kanssa ihanan kevätsään kunniaksi fillarikausi ja käytiin pienellä pyöräretkellä. 

Tästä äiti pääsikin yksin kurvailemaan pyörällä kuntosalille olkapää ja ojentaja-treenin pariin. Taas maistui treeni ja oli tehnyt olo kaiken sen polkemisen ja treenaamisen jälkeen. 

Lähdettiin Karkin kanssa papin luokse syömään. Tarjolla oli herkullista entrecotea.

Ja jälkkärinä mua hemmoiteltiin Mbakeryn tv:stäkin tutulla mustikka-leivoksella ja veljen tyttöystävän sitruuna-kakulla, kyllä kelpasi!!

Ja "hemmottelihan" se Karkkikin äitiään pienonpimputuksella:

Kotiin päästyämme vähän siivoskeltiin ja löhöiltiin sohvalla sekä syötiin vielä aika herkullinen iltapalakin. 

Täydellistä! Toivottavasti sullakin oli yhtä mukava viikonloppu kuin mulla ja kivaa kuluvaa viikkoa ihan kaikille! 

Kuulumisia

Huhhei, en olekaan viikkoon postannut mitään! Sen verran paljon on ollut "ohjelmaa", ettei koneella/kännykkä kädessä istuskelu ole oikein maistunut. Suurin "ohjelmanumeroni" on viimeisen viikon aikana ollut tylsääkin tylsempi flunssa, joka on viihtynyt vierelläni 24/7 aaltoillen välillä pahempana, välillä parempana. Liikunta on siis jouduttu skippaamaan täysin viimeisen viikon ajalta ja se jos mikä saa koko olemuksen laiskistumaan. Innolla siis odotan jo avoimia hengityselimiä ja kutiamatonta kurkkua. En ole ollut kuumeessa, mutta sitäkin tukkoisempi ja yskäisempi. Välillä olo on kuin voisi lähteä maratonille, toisinaan taas yskityn yön jälkeen kuin jyrän alle jääneellä. Maanantaina sain sairaslomaa ja tiistaikin tuli vietettyä lähinnä kotisohvalla peiton alla. Mutta onneksi nyt näyttää elämä pian jo voittavan ja kuulen salinkin vähän jo kutsuvasti huutelevan. 

Tämän lisäksi meillä nyt (VIHDOIN) koitti taas normaali arki, ja Kimmo palasi työelämään. Tosin, keikkahommiin. Viime viikolla sain jo kolmena iltana kokeilla yh-äitinä oloa ja tällä viikolla on Kimmo pysynyt maanantai-aamuyöstä lähtien poissa. Onnekseni, tulee tänään 40 työtuntia tältä viikolta pakettiin ja saan Kimmon jo tänään kotiin. Ollaanhan me Karkin kanssa kaksin pärjätty vallan mainiosti, etenkin kun olen sairastellut ja tarvetta omalle ajalle = salille ei ole ollut. Mutta tulevaisuus kieltämättä hiukan hirvittää, kun kaikki salireissut on pakko ujuttaa viikonloppuihin, ellei nöyrästi pyydä lastenvahtiapua milloin keltäkin. 

Karkki ikävöi isäänsä, tottakai, ja onkin hokenut moneen otteeseen, isi ei ole täällä.. Joka ilta ollaan soitettu facetime-puheluita, ja Karkki kovin halaileekin ja suukottaa ipadin ruutua. Toisinaan taas osoittaa mieltään ja on kuin ei huomaisikaan isiä ruudussa. Saa nähdä, millaisen live-vastaanoton isi saa, äiti ainakin ottaa vastaan avosylin, auttavia käsiä ei osaa tarpeeksi arvostaa ennen kuin ne ovat poissa. 

Sairaslomalla sain kuitenkin paljon aikaan, joo, tiedetään, sairaslomalla kuuluu levätä, mutta kun... Sain vihdoin päivitettyä perheestämme tekeillä olevaa vuoden kuvakirjaa viime kesältä melkein nykyhetkeen saakka, siivottua kotia lähes lattiasta kattoon ja käyden kaikki kirpparilta myymättä jääneet vaatteet läpi pinoihin, säästetään ja kierrätykseen. Ja tietenkin, vietettyä kivaa aikaa mun tyttöni kanssa. 

Viime viikonlopulta jäi osa kivoista suunnitelmista toteutumatta kipeilyn vuoksi, joten tänään mm. paikataan tilanne menemällä onnittelemaan ystävän lapsia. Ihanaa että uusi, ja toivottavasti terveempi, viikonloppu jo kohta kolkuttelee! Tosin, mun viikonloppu tavallaan varmasti alkaa jo tänään, kun saadaan Kimmo kotiin. Viikonloppu taitaa sisältää ihania yllätyksiä, sillä vanhenenhan minä taas vuodella naistenpäivänä. Tuplajuhlaa siis tiedossa! Tuskin maltan odottaa (vaikken siitä iän lisääntymisestä niinkään innoissani olekaan)! 

Loppuun vielä muutama kuva kuluneelta viikolta:

Lauantain ootd.

Kaverukset

Ihana alelöytömekko

Isi hemmotteli sairastelevaa vaimokettaan

Vihdoinkin saatiin tytön tukka taas kuosiin

Iltapalaa