Tällä viikolla me ollaan totuteltu siihen todelliseen arkeen ja oltu samantien lasten kanssa kolmestaan maanantai-aamuyöstä lähtien. Kyllä, Porvoo kutsui Kimmoa edelleen. Pakko myöntää, aluksi iski paniikki tämän tiedon saadessani, ihanko yksin on pärjättävä aamusta iltaan, mutta nyt kun se isin kotiin tulo on jo iha nurkan takana, taidan uskaltaa sanoa että hienostihan meillä on mennyt. Toki mulla on huippuja ihmisiä ympärillä, jotka mielellään auttavat milloin missäkin. Jos näitä ei olisi ja kökkisin lasten kanssa yksin neljän seinän sisällä, olisi tilanne varmasti toinen. Mutta kun vain uskaltautuu lähtemään ihmisten ilmoille edes vähän taaperon uhma kohtauksista tai vauvan nälkä/syli ikuista huolimatta, näkee ystäviä ja perhettä, uskaltaa pyytää apuja ja imettämään milloin missäkin, menee kaikki varsin hyvin.
Papu on valloittanut meidän kaikkien sydämet ihan totaalisesti. Hän on hurmaava, niin rauhallinen ja vähäitkuinen vastasyntynyt. Hän nukkuu todella paljon ja hereillä ollessaan tahtoo olla sylissä ja lähellä, etenkin lähellä maitobaariaan. Minimies tykkää syödä, hän voisi asua hana suussaan, mutta hänellä on taipumusta sammua keskenkaiken.
Karkki on todella suloinen isosisko ja muistaa jatkuvasti mainita pikkuveljen. Tahtoo auttaa vaipanvaihdossa ja huolehtii, etten vaan jätä veljeä autoon tms. Hän on kasvanut huikeasti lyhyessä ajassa, ainakin omissa silmissäni. Tilanne on pakottanut tyttöä oppimaan kärsivällisyyttä ja monia muitakin tärkeitä taitoja. Ja mikä parasta, pikkuveli ei toistaiseksi ole aiheuttanut sen suurempia mustasukkaisuuksia!
En vain voisi olla onnellisempi ihanasta perheestäni!
Kuulostaa ihanalle <3
VastaaPoista