Arki yksin

Aika usein mielessä käy se, kuinka ihanaa se olisikaan jos isi olisi meidän elämässä paljon enemmän, jokaisena arki-iltanakin. Harva osaa sitä arvostaa, en minäkään, ennen kuin sen ilon menettää. Aina yhä uudelleen koittaa se sunnuntain inhottava hetki, kun joudutaan luopumaan isistä taas muutamaksi päiväksi. Tiedän, on  yksin huoltajia ja merimiesten yms lentokapteenien vaimoja, jotka ovat vielä paljon enemmän yksin, mutta suurin osa on siinä asemassa, että saa sen toisen puolikkaan arvokkaat auttavat kädet kotiin joka ikinen iltapäivä ja illan päätteeksi saa käpertyä toisen viereen nukkumaan. Voi kun kaipaan sitä ja osaan taas todella arvostaa, kun se hetki joskus taas koittaa.

Ei sillä, aika hienosti meillä menee arki kolmestaankin. Mutta ehkä sitä kehtaa sanoa, että vähän väsyttää. Lapset on ihania ja maailman rakkaimpia, mutta välillä yöheräilyt ja arjen pyöritys tuntuu 24/7 työltä. Maailman ihanin työ, mutta välillä vähän raskas. Olen toki sitä mieltä, että ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, en siis missään nimessä ole lapsia tähän maailmaan tuonut toisten hoidettaviksi ja hoidan heitä mielelläni ihan itse, mutta  välillä vaan kaipaan niitä toisia käsiä jotka jakaisivat näitä hetkiä kanssani.  Iltaisin, kun kaikki olemme samaan aikaan nälkäisiä ja väsyneitä, on olo yksin aika voimaton. Mutta tieto torstaista ja saapuvasta isistä lämmittää aina mieltä kovasti.

Onhan tässä paljon positiivistakin. Asioita osaa arvostaa ihan eri tavalla. Kun se kuuluisa oma aika on todella harvinainen käsite, sitä todella arvostaa. Toinen ei ole itsestään selvyys, kun häntä joutuu ikävöimään viikottain. Ystävien tärkeys korostuu, kun saa kokea, miten moni niin pyyteettömästi tarjoaa apuaan ja seuraansa.

Rakastan tätä 'työtä' ja elämääni, mutta aina löytyy joku pienen pieni epäkohta, ja meillä se on isin puuttuminen arjesta.