Iloja ja suruja

Anteeksi blogihiljaisuus. Olen päättänyt, etten nyt ota mitään stressiä blogin suhteen, kun oma arkikin on sen verran hektistä, että kirjoitan tänne kuulumisia, kun ehdin. Olisin motivoitunut ja innokas kirjoittelemaan vaikka kuinka, mutta aika vain ei millään tahdo riittää. Joten iso kiitos teille, jotka jaksatte roikkua mukana, vaikka postausten väli on saattanut lipsahtaa ihan mahdottoman pitkäksikin. Yritän ehtiä parantamaan tapani, kun työkiireet ja sairasteluputket meidän perheessä joskus helpottavat.

Mitä meille siis kuuluu? Äsköinen lause kiteyttikin aika hyvin meidän kuulumiset, työkiireitä ja sairasteluputkia. On ihan uskomatonta, miten paljon eri sairaudet ovat nyt piinanneet perheen pienintä. Kamalaa katsottavaa, kun oma rakas sairastaa jatkuvasti ja tahtoisi tehdä kaikkensa, jotta toisen sairastelut nyt loppuisi. Itse poden järjettömän huonoa omatuntoa jatkuvista työpoissaoloista ja väsyneestä olemuksesta, joka vain yksinkertaisesti johtuu stressistä, huonoista yöunista, huolesta/murheesta tuon pikkuisen puolesta ja liikunnan vähyydestä. Voi kunpa tämä tilanne nyt pian laukeaisi, Kimmon työkiireet helpottaisi, sairastelut loppuisi ja päästäisiin taas viettämään vähän tasaisempaa arkea. Tykkään mun työstä tosi paljon, mutta tavallaan myös odotan sen loppumista, jolloin kaikki stressi varahoidoista, sairasteluista ja työpoissaoloista katoaa ja voi ottaa vain "rennosti" kotona, todellisuudessahan mulla on paljon, paljon rennompaa töissä kuin kotona. Enkä voi olla myöntämättä, etteikö Kimmon pitkät poissaolot kotoa harmita myös minua, tottakai erityisesti Karkkia, mutta kyllä tämä raskaushormonien valloittama äitikin tarvitsisi lämmintä syliä vähän useammin, kuin kerran kolmessa viikossa. Tottakai on hyvä, että toisella on töitä, mutta voi miksi aina äärilaidat, joko lomautus tai 24/7 työt, miksei meidän kohdalla tunneta käsitettä mukava 7-15 arkityö? Ainakin arvostan omaa työtäni aina vain enemmän, kun se on säännöllistä ja illat saan viettää tytön kanssa. 

Mutta se niistä, mitkä vähän mieltä painaa, nyt niitä iloisempiakin kuulumisia. Hurjasti kaikkea mukavaa on myös tapahtunut. Karkki esiintyi ensi kerran elämässään, kun meillä oli keskiviikkoisen aikuinen-lapsi -jumpan esiintyminen viikko sitten. Äiti oli ylpeä tytöstään, vaikkei kaikki ihan mennytkään niinkuin piti, ja iloinen, kun muutama läheinen tahtoi tulla tätä ensiesiintymistä todistamaan. Olen päässyt jonkinverran kuntoilemaan, kun Karkin mummo on ystävällisesti katsonut tytön perään ja saanut hätätilanteessa korvaamatonta apua Karkin ukilta ja hyvältä ystävältäni, kun en ole voinut Karkkia hoitoon viedä. Ollaan saatu viettää Karkin kanssa kahdenkeskeistä kivaa aikaa mm. ulkoillen, kun säät ovat sallineet ja nähden molempien ystäviä. Kun ei ole ollut sen suurempaa stressiä sairasteluista, on meidän arki aika mukavaa, vaikkakin sitä isiäkin me kaivataan.
 

Raskauteen kuuluu pääasiassa hyvää,  tänään on jo 22 raskausviikkoa takana, hurjaa! Rakenneultrassakin käytiin viime perjantaina, kaikki näyttäisi olevan kunnossa, ihanaa, kyllä sitä ultraa tuli jännitettyäkin. Ja saatiinhan me sukupuolestakin melko vahva lupaus, poikaahan sieltä meille lupailtiin <3 Vatsa kasvaa tasaisesti käyrällään ja Papu vastasi viikkoja kokonsa puolesta, ei se vatsa siis niin hurjan kookas olekaan, vaikka niin kuvittelin. Painoa on tullut kerättyä ihan liikaa omaan makuuni, saan kyllä syyttää vain itseäni ja surkeaa itsekuria herkkujen edessä.  Lähiaikoina en ole voinut ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Vatsa painaa ja vatsanseudulla on välillä kipuilua. Supistuksiakin on ollut jonkin verran ja väsymys on valtava. Eilen piinasi alaselkäsärky työpäivää. Liikkeet ovat alkaneet onneksi alkaneet tuntua yhä selkeämmin päivä päivältä, etuistukasta huolimatta. Iltaisin on ihana tuntea pienen Pavun potkut, se jos mikä saa hymyn huulille. Tunteet on jatkuvasti pinnassa, vähän väliä olen itku kurkussa ja yritän pidätellä kyyneleitä, niin onnen kuin harmituksenkin. Pienetkin asiat tuntuvat nyt niin suurilta ja maata mullistavilta. Miten niin voimakkaat hormonit.

Viikonloppuna oltiin Tallinnassa yhden yön lomamatkalla ystäväperheen kanssa, matka oli väsyttävä, mutta mukava. Toki Karkin sairastuminen laski ainakin äidin mielialaa ja toi huolta, mutta oli kiva viettää kiireetöntä aikaa niin perheenä kuin hyvien ystävienkin kanssa. Liian äkkiä vaan taas koitti se Kimmon lähtö  Porvooseen. Nautittua tuli hyvästä ruoasta vähän liiankin kanssa. Elämän ihanuuksia on pienet irtiotot arjesta mahtavassa seurassa makunystyröitä hemmotellen.

Paljon olisi kuvia, joita tahtoisin jakaa teidän kanssanne, samoin luonnoksissa roikkuu mm. postaus Karkin syntymäpäivistä, mutta kun perheen ainut läppäri on isin matkassa mukana, on kuvien julkaisu mahdotonta. Vain iphone kuvat on nyt käytössäni.

Loppuun haluan todeta, että vaikka tästä postauksesta oli pelkkä positiivisuus kaukana ja teki hyvää kertoa suoraan myös niistä vähän ikävimmistä puolista meidän arjessa, olen kuitenkin järjettömän onnellinen siitä mitä minulla on. Kaikki ei koskaan voi olla täysin täydellistä, aina jokin asia painaa mieltä, mutta silloin kun on haastavampaa, on yritettävä nauttia niistä arjen pienistäkin hetkistä ja ilontuojista. Pieni potku mahassa tai iloinen naurun hörähdys Karkin huulilta muistuttaa niistä oikeasti tärkeistä asioista, joista en luopuisi mistään hinnasta.

Ihanaa ja aurinkoista helatorstaita <3