Kuulumisia

Voihan vatsatauti, sanon minä! En muista kerroinko, mutta viikko sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä alkoi Karkilla yhtäkkiä vatsatauti. Onneksi pahimmat oireet menivät yön aikana ohi, mutta kuumeenkin se tauti vielä nosti maanantai-illaksi. Jouduin olemaan poissa töistä tiistain Karkin kanssa kotona, Kimmon ollessa Ruotsissa, mutta maanantain ja keskiviikon oli Kimmo onneksi kotona tytön kanssa. Loppuviikosta jo huokaistiin helpotuksesta, ettei kumpikaan meistä Kimmon kanssa sairastunut tuohon järkyttävään tautiin. Työkaveri kyllä perjantaina mainitsi, että kesti hänelläkin viikko saada tauti lapsensa jälkeen, mutten tuolloin ottanut asiaa kovinkaan tosissani, kunnes.. Kellolleen viikko Karkin ensimmäisen oksennuksen jälkeen olikin sitten mun vuoro. Sunnuntai-maanantai välinen yö meni niin pöntöllä istuskellessa kuin sitä halaillessakin. Olin niin kuollut. Univelkaa oli kertynyt jo viime yöltä riittämiin kavereiden kanssa vietetyn mökki-illan jäljiltä, joka ei todellakaan helpottanut tätä pöntön kanssa vietettyä yötä alkuunkaan. Edes vesi ei pysynyt sisällä ja heikotti niin, ettei jalat kantanut. Tärisin sohvalla peiton alla Kimmon lähtiessä huolestuneena aamuyöllä Porvooseen töihin ja pohdin mielessäni, miten ihmeessä selviän maanantaista. Pakko myöntää, olo oli niin kurja, että useampaan kertaan tarkistin mahatyypinkin elossaoloa kotidopplerin avulla sohvalla maatessani, ja vähän se aina helpotti, että kuuli sen tutun jumputuksen korvissaan. 

Kaiken kukkuraksi olin jo pari viikkoa ehtinyt jännittää tätä viikkoa, kun tiesin, että Karkki menee varahoitoon täysin tuntemattomalle ihmiselle. Kunnes sitten aamulla sain vielä viestin, että varahoitajakin on sairastunut, ja että varahoidon varahoito on isossa päiväkodissa, jossa Karkki on aiemminkin ollut pari päivää varahoidossa, huonoin tuloksin. Oloni oli kuitenkin niin surkea, että pakkohan oli tyttö hoitoon viedä, jotta saan itse edes hetkeksi ummistaa silmät ja kerätä voimia. 

Nyt kaikki äidit voi siellä ehkä samaistua fiilikseen, kun viet oman rakkaan murusi täysin vieraiden tätien syliin, huono vointisena ja raskaushormonien hyrrätessä taustalla, kun lapsi alkaa hervottomasti itkeä "älä jätä mua" - itkua sydäntä riipivällä äänellä ja on vain pakko poistua pikaisesti paikalta kyyneleet silmissä. Se fiilis on jotakin niin kamalaa, ja jos oloni olisi ollut edes astetta tukevampi, olisin varmaan napannut tytön kainalooni ja vienyt kanssani takaisin kotiin. Mutta koska olo oli sellainen, että hyvä kun en auton rattiin tuupertunut, oli tämä paras ratkaisu kaikkien kannalta.

Jouduin soittelemaan neuvolaankin, koska yhtään mikään ei sisälläni pysynyt, ja neuvolasta kehoitettiinkin hakemaan apteekista lääkettä, jolla saadaan suolat ja sokerit kohdilleen vatsataudista huolimatta, jottei vauva elele puutostiloissa. Lääke kohensikin oloani jonkinverran, vaikka kyllä koko maanantai menikin melkoisessa koomassa. Meinasin tuupertua apteekkiin, kauppaan ja päiväkodin lattialle, mutta selvisin kunnialla Karkin kanssa kotiin. Ilta oli raskas, kun piti saada tyttö viihtymään paikallaan, mutta ihmeen kaupalla me selvittiin siitäkin illasta herkkujen avulla. Täytyy myöntää, ikävöin Kimmoa maanantai-iltana enemmän kuin koskaan, olisi helpottanut aika paljon, jos Kimmo olisi ollut kotona viihdyttämässä tyttöä. 

Tiistaina voin jo paljon paremmin ja sain kotonakin touhuttua jo vaikka ja mitä (tiedän, olisi pitänyt levätä, mutta olen aika huono lepäämään kotona), joten tänään, keskiviikkona tulinkin jo töihin lepäämään. Täällä on helpompi ottaa rauhallisesti koneen ääressä kuin kotona, uskokaa tai älkää. Ruoka alkoi jo eilen pysymään sisällä, mutta sen verran tuo "raskausmaha" pieneni vatsataudin aikana, että taisi sitä muutama kilo painoakin pudota. 

Toivottavasti meidän perheen sairastelut olisi nyt tässä ja loppukevät sujuisi pirteämmissä ja elämänvoimaisemmissa merkeissä. Kaipaan hulluna liikuntaa, eikä asiaa auta kauheasti se, että Kimmon toivotaan tekevän myös viikonloppuylitöitä, jolloin isi olisi poissa kotoa lähes kaksi kokonaista viikkoa putkeen. Onhan ne korvaukset mukavat kukkarolle, mutta kyllä se mun ja Karkin ikävä alkaa varmasti painamaan jossakin kohtaa. Joten kaverit ja ystävät, ohoi, me kaivataan Karkin kanssa ilta- ja viikonloppuseuraa heti vain kun uskallatte meitä nähdä! On vielä vähän auki, onko Kimmo töissä jo tulevan viikonlopun, vaiko pääsiäisen, mutta se selvinnee ajan kanssa. 

Muuten meille kuuluu hyvää, raskaus etenee huimaa tahtia, viikot vain vierii eteenpäin ja tuskin pysyn itse perässä. Myös 2-vuotis syntymäpäivät lähenevät uhkaavaa tahtia ja joitain suunnitelmia on kirjattu ylös, miten mun pienen pienestä vauvasta onkaan tullut jo niin määrätietoinen ja tahdonvoimainen taitava taapero?!

Mitäs muuten tykkäsitte vieraspostauksesta? Eikö olekin aikamoinen onnistumistarina?!