Arkiviikot "yh-äitinä"

Arki meillä muuttui taas kertaheitolla, kun Kimmo palasi töihin pitkän lomautusjakson jälkeen. Ja vielä keikkahommiin, joten isiä ei kotona näy edes arki-iltaisin. Ajattelinkin nyt kertoa, miten meillä on tämä uusi arki lähtenyt käyntiin.

Ensin on pakko todeta, että yllättävän hyvin. Karkki kun oli isin kanssa paaaljon kotona viimiset kolme kuukautta, tuli tytöstä väkisinkin melkoinen isin tyttö. Vain isi kelpaa nukuttamaan ja isin pitää lukea kirjaa, isi syöttää jne. Pelkäsin, miten tyttö reagoi isin yhtäkkiseen poissaoloon. Onhan tyttö isäänsä ikävöinyt, mikä on näkynyt mm kiukutteluna isin soittaessa kotiin (toisiinaan ei suostu sanomaan heippaa isille jne) ja leikkipuheluina isille, jonka jälkeen tämä leikiipuhelin lentää kuvitteellisesti johonkin kauas. Toisinaan taas kovastikin suukotellaan ipadin ruutua ja annetaan haleja, sekä annetaan isinkin maistaa iltapalaa ruudun kautta jne. 

Ikävästä huolimatta on arki kulkenut varsin mallikkaasti, vaikka, onhan se äidille kieltämättä rankempaa kun on yksi käsipari vähemmän auttamassa. Illat on mennyt puuhaillessa yhdessä, milloin ollaan nähty kavereita, milloin tehty ruokaa ja milloin ulkoiltu ja harrastettu. Tärkeintä on tehdä asioita yhdessä ja ottaa Karkki touhuihin mukaan mahdollisimman paljon. Luonnollisestikin se kuuluisa oma aika ei kuulu noihin iltoihin, mutta yritän soveltaa mahdollisimman hyvin. Olen harrastanut liikuntaa mm pyöräilylenkillä Karkin ollessa mukana ja koticrosstrainerilla Karkin katsellessa vieressä padilta lempiohjelmiaan, välillä tottakai todeten; "äiti jumppaa". Olen huomannut, että sitä paremmin meidän tiimi toimii, mitä vähemmän äiti koittaa olla stressaamatta kelloa ja aikatauluja. Edetään siihen tahtiin kun on mahdollista hyväntuulisina, niin kaikki luonnistuu paljon paremmin. Nämä ihanat kevätsäät tekevät ihmeitä niin mielelle kuin kehollekin! 

Hankalia ja rankkoja vaiheita äidille on aamut ja nukkumaan menot. Aamuisin ei tyttö tahtoisi lähteä hoitoon, mikä tottakai harmittaa myös äitiä. On ikävä viedä toinen sinne vastoin tahtoaan. Yritän piristää tunnelmaa soittaen automatkan aina muumihumppaa ja pussaillen kovin ja kertoen, että iltapäivällä tullaan kyllä hakemaan. Nukkumaanmenot on Karkille hankalia. Tyttö kun ei tahtoisi nukkumaan ja haluaisi isin viereen makaamaan nukahtamiseen asti. Joudun käymään muutamaan otteeseen rauhoittelemaan tyttöä siihen tilaan, että nukahtaminen on mahdollista. Ja koska äitikin on jo hyvin väsynyt illalla pitkän päivän jälkeen, on äidilläkin hermo piukalla jatkuvaan oman ja Karkin sängyn välillä ravaamiseen. 

Jos aamuja ja iltoja ei lasketa mukaan, on meidän tyttöjen arki kivaa ja touhukasta. Yhdessä tekeminen on kivaa kun molemmat ollaan hyvällä tuulella. Ja nyt me osataan arvostaa niitä yhteisiä perheviikonloppuja ehkä vielä vähän enemmän, kun arjet ollaan isistä erossa. Muistakaa arvostaa toisianne ja sitä yhdessäoloa!