RV 26

Hurjaa, enää 14 viikkoa laskettuun aikaan, vaikka arkena tuntuu viikot matelevan, hypitään viikonloput sellaisella tahdilla, että raskausviikot vain vilisee silmissä. Vaikka näinkin pitkällä olen jo toista kertaa elämässäni, en siltikään voi käsittää sitä, että ihan oikeasti meidän perhe kasvaa yhdellä jäsenellä ensi syksynä. Vaikka vatsa tuntuu valtavalta ja jokin möyryää sisälläni päivittäin, on ajatus vauvasta silti niin kaukainen, vaikka todellisuudessa se pienen pieni nyytti voi olla sylissäni jo kolmen kuukauden päästä.

Maanantaina olin sokerirasituksessa. Sunnuntai-iltana tankkasin "varastoon" syömällä herkkuja kaksin käsin, mutta kyllä se karu totuus aamulla silti odotti. Ei sitä etenkään raskaana oleva ihminen voi syödä mihinkään varastoon, vaan se nälkä iskee joka kerta sillä samalla sekunnilla, kun silmät aukeavat. Heräsin mahdollisimman myöhään, jotta nälkää tarvitsisi kärsiä mahdollisimman vähän. Piikkikammoisena olin tietenkin yöllä nähnyt jo painajaista  verta pulppuavista suonista ja kaikkien aikojen pahimmasta raskausdiabeteksestä, jossa jouduin piikittämään itseäni koko ajan. Yllättävän kivuttomasti selvisin kuitenkin kolmesta piikistä ja sokerilitkusta,  litkusta ehkä siksi, että oli niin  hirveä jano ja nälkä. Kyllähän se huono olo yltyi koko ajan ja päänsärky alkoi voimistua, mutta oksentamatta ja pyörtymättä selvittiin. Olo parani oikeastaan vasta iltapäivällä kunnollisten ruoka-annosten ja runsaan juonnin  jälkeen.

Tänään mulla oli sitten vuorossa neuvola aikaisin aamulla. Sokerirasituksen tulokset olivat reippaasti alle raja-arvojen, joten tämä tyttö saa jatkaa salmiakin popsimista. Kerrankin painoakin oli tullut lisää neljän viikon aikana vajaan kilon verran, on tainnut leivän puputtamisen vähentäminen auttaa asiaa. Sf-mitta kulkee edelleen keskikäyrällä ja verenpaineetkin oli hyvät. Hemoglobiinikin oli hyvä, mikä kyllä hämmästyttää, koska tuntuu, että väsymys vaivaa koko ajan. Kaikki oli kuten pitääkin ja hyvä niin. Supisteluihinkin täti otti aika vähän kantaa, levätä pitäisi enemmän, mutta teki kyllä mieli töksäyttää, että millähän ajalla. Käytiin läpi loppuraskauden tyypillisiä vaivoja ja sitten niitä, joita ei saisi ilmaantua. Taas oli puhetta synnytystapa-arviosta TYKSissä raskauden loppumetreillä viime synnytyksen vuoksi.

Papu liikkuu kovin edelleen ja selkeästi hengailee mieluiten ihan alhaalla, koska lähes kaikki liikehdintä tuntuu siellä. Tämä aiheuttaa toisinaan kovaakin paineentunnetta alavatsalla, mutta ei tätä tyyppiä ole kovin helppoa pakottaa viettämään aikaansa vähän ylempänä. Väsymys kiusaa ja välillä on todella vetämätön  olotila, toisinaan taas olisi energiaa touhuta vaikka ja mitä. Liikunta ja hyvä ravinto pitää mielen virkeänä, voi kun sen vaan muistaisi aina silloinkin, kun se herkkujen liika popsiminen ja sohvalla röhnöttäminen vetävät puoleensa. Toki pitää välillä rentoutua/levätä ja hemmotella itseään, mutta jos selkeästi huomaa voivansa paljon paremmin pysyessään liikkeessä kohtuudella ja syömällä pääasiassa terveellisiä asioita, eikö niitä kannata silloin vain yrittää mahdollisuuksien mukaan suosia.

Olen huono myöntämään itselleni, että on ihan luonnollista, ettei raskaana voi pysyä aivan yhtä hyvässä kunnossa kuin ilman raskautta. Ja tämä jos mikä  vaivaa liikkuessa. Sykkeen nousevat pilviin yhä helpommin viikko viikolta, ja luonnollisesti Suoritustaso laskee. Pitäisi osata hellittää ja liikkua kevyemmin, mutta se on välillä todella vaikeaa, koska yksinkertaisesti parhaat endorfiinit tulee kunnon rääkistä. Onneksi olen kuitenkin tajunnut seurata sykkeitä koko ajan liikkuessani,  jotta tajuan hellittää ajoissa. Välillä vaan on sellainen fiilis, että onkohan tällaisesta heilumisesta nyt mitään hyötyä kun ei saa kunnon poltetta aikaan, muut liikuntaintoilijat varmasti tietävät, mitä ajan takaa. Pitäisi kuitenkin olla tyytyväinen siitä, että ylipäätään kykenee liikkumaan edelleen näinkin pitkällä raskautta, se kun ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Hassuinta ehkä tässä on se, että salilla treenatessani ei ole vielä koskaan supistellut ja papukin innostui mm eilen oikeen kunnon jumppaan ollessani itsekin treenaamassa.  Kai se vaan niin on, että sikiö voi hyvin kun äitikin voi.

Eilen oli melkoinen yllätys, kun Kimmo olikin yllättäen treenin aikana saapunut kotiin. Ihanaa, taas monta yhteistä iltaa tiedossa perheenä, mikäs sen parempaa! Ja kruununa kakun päälle, tuli miehen mukana meidän ensimmäinen, mutta ehkä isoin hankinta vauvaa ajatellen. Ne niin täydelliset emmaljungan tuplarattaat.  Rakastuin emmaljungaan jo Karkin vauva-aikana, ja minulle oli selvää, että samalla linjalla jatketaan, jos mahdollista. Kimmon töiden ja oman liikuntaintoilun vuoksi oli tulin siihen tulokseen, että meille kunnolliset tuplat tulee, koska lenkkeily vaunuilla voi olla yksi harvoista liikuntamahdollisuuksista,  jota voin harrastaa mahdollisen kahden lapsen "yksinhuoltajuuden" aikana. Lisäksi tällä hetkellä on Karkki matkannut aivan yli huonoilla väliaikaisilla, kivikautisilla ja ilmaisilla brioilla, koska työt aloittaessani  myin täydelliset emmaljungani hyvään hintaan eteenpäin ajanpuutteen vuoksi. Karkki on myös toisinaan edelleen nukahtanut mieluummin vaunuihin kuin omaan sänkyyn päiväunille, minkä toivon jatkuvan syksylläkin, helpottaisi kummasti lasten samankaltaisen rytmin aikaansaamista. Mutta juurikin niin ihanilta nämä vaunut vaikutti, kuin uskalsin toivoakin. Siistikuntoiset  (käytetyt) ja todella kevyet työntää. Vaunukoppa, seisomalauta ja sadesuojakin tuli kaupan mukana. Nämä pääsevät heti käyttöön ja briot lentävät mäkeen samantien, vaikka lapsia vielä vain yksi onkin. Olen enemmän kuin tyytyväinen edulliseen kauppaan.