On yksi vaihe elämässäni, josta en kovin mielelläni puhu heti uusiin ihmisiin tutstuessani. Minulla on nytkin tuttavuuksia/kavereita, jotka olen tuntenut jo pitkän tovin, ja joille en silti ole asiasta maininnut. Monet saattavat arvailla ja tietää, vaikken itse ole asiaa ääneen sanonutkaan. Asiasta puhuminen aiheuttaa kiusallisia tilanteita, pitkiä hiljaisuuksia, arkoja kysymyksiä ja vaivaantuneita puheenaiheen vaihdoksia. Jo pelkästään tätä kirjoittaessa kädet hikoaa ja hermostuttaa. Uskon, että osa teistä lukijoistakin on saattanut asiaan kiinnittää huomiota. Miksi aina puhutaan vain Papista ja tämän luokse menosta, missä on Karkin toinen mummo?!
Karkin toinen mummo,mamma,mummi, mikä hän ikinä tahtoisikaan olla, mun äiti, on kuollut 11-vuotta sitten. Yllättäen ja yhtäkkiä, ilman varoituksia. Ei kuitenkaan tapaturmaisesti. Sen yksityiskohtaisempaa selvitystä en tahdo tänne näin henkilökohtaisesta asiasta kirjoittaa.
Tapahtuma oli iso, iso shokki ja järkytys kaikille. Niitä tuntemuksia ei vain voi sanoin kuvailla, mitä silloin kävi läpi. Kun koko elämä menee täysin uusiksi ja on harpattava kerralla iso askel kohti aikuisuutta. Vaikka sanotaan, että oman lapsen saanti on ihmistä kaikkein eniten kasvattava tapahtuma, kasvatti tämä minua henkisesti ehkä jopa vielä enemmän. Se pisti nuoren teinin elämän kerralla sekaisin ja voinkin rehellisesti sanoa, että vuosi 2003 on aikalailla pimeän peitossa. En muista siitä juuri mitään. Ja vaikka varmasti tein hölmöyksiä tuona vuonna enemmän kuin muina nuoruusvuosinani yhteensä, kasvoin myös valtavasti henkisesti. Opin kantamaan vastuuta aivan eri tavalla ja paljon enemmän, mitä muut ikäiseni. Ja vaikka oma suru oli valtava, kannoin huolta minulle tyypilliseen tapaan myös läheisteni surusta. Otin täysin erilaisen aseman kotona ja kannoin osittain vastuuta itseni lisäksi myös pikkusisaruksistani. Arvomaailmani meni uusiksi ja opin näkemään asioita erilaiselta kantilta. Tapahtuma tuli osaksi persoonaani ja muutti ulkoista henkistä olemustani hurjasti. Vaikka tapahtumasta on aikaa ja elämä on jatkunut, ei ikävä kuole kuitenkaan koskaan. Jos tästäkin on kuitenkin jotakin hyvää ja positiivista löydettävä, niin lähensi tapahtuma jäljelle jäänyttä perhettä todella paljon. Olemmehan me Team A******!
Asia nousi uudelleen tunteisiin, kun tein itse positiivisen raskaustestin. Minusta oli tulossa äiti. Käsite, jonka itse olin menettänyt aivan liian nuorena. Minulta puuttui se toinen intoa pursuileva tuleva isoäiti ja omia kokemuksiaan jakava tuki & turva. Harmittelin, kun tulevalta lapseltani puuttuu jo valmiiksi yksi erittäin tärkeä ihminen elämästään. Pohdin, millainen isoäiti oma äitini olisi ja mistä kaikesta oma lapseni nyt jää paitsi. Minulta puuttui roolimalli ja käsitykseni äitiydestä olikin aika hataralla pohjalla. Kuitenkin, äitiys tuli luonnostaan ja olenkin pärjännyt mielestäni varsin mallikkaasti. Tapahtuma nostaa muiden jäljellä olevien läheisteni tärkeyttä ja roolia mun ja Karkin elämässä hurjasti. Ja olenkin todella, todella onnellinen kaikista auttavista käsistä.
Vaikka ikävä on valtava ja lähes päivittäin pohdin, millaista elämä olisikaan, jos äitini vielä eläisi, en kuitenkaan ole katkera. Vaikka tapahtuma oli järkyttävä, on se kuitenkin tehnyt minusta vahvemman, rakastavamman, huolehtivamman ja vastuullisemman. Se on tehnyt minusta minut ja opettanut arvostamaan kaikkea sitä, mitä mulla on. Olen onnellinen!
Hyvä teksti <3! Voin samaistua tuohon. Varsinkin äitienpäivänä on olo jotenkin outo. Tai no ei enää viime vuosina, mutta nuorempana. Itse olin vasta 4, kun Äitini kuoli. En ole asiasta oman blogin puolella edes kirjoittanut...en tiedä tuleeko kirjoitettuakaan, ehkä ehkä ei. Siulla varmasti ollut vieläkin rankempaa kun teininä muutenkin kaikki on jotenkin niin outoa :/.
VastaaPoistaKiitos! Ootpas ollut kovin nuori sillon :( Mä luulen, että kun ennen aikuisikäänsä menettää tärkeän ihmisen/roolimallin/palan omasta identiteetistään, on se aina todella rankka kokemus. Voin täysin samaistua tohon äitienpäivään, alkuun olin kateellinen kavereilleni, jotka ostelivat lahjoja äideilleen. Nyt äitienpäivä on mun juhla! :) Mäkin pohdin kauan, kirjoitanko, mutta tulin siihen tulokseen, että on tämä kuitenkin niin iso osa mua, että tuntuu jotenkin epäaidolta olla kirjoittamatta. Ja tämä on tavallaan paljon helpompi keino asiasta mainita, kuin kasvokkain. Nyt voin aina tokaista uusille ihmisille; "lue blogista" :D Lukisin mielelläni sun tarinan joku kerta sun blogista, mutta ymmärrän, jos et tahdo asiasta kirjoittaa.
PoistaMä olen pahoillani sun menetyksestä. En pysty edes kuvittelemaan, miltä oman äidin kuoleman käsitteleminen tuntuu. Itse kohtasin myös kuoleman viime keväänä, ilman mitään varoitusta ja vaikka ei noin läheisestä ihmisestä ollut kyse, niin kyllähän se laittaa ajattelemaan. Tapahtuneen jälkeen mä jäin miettimään tosi paljon omaa äitiyttäni ja sitä, että tuo ihminen tulee olemaan lopullisesti poissa lapseni elämästä. Nuo kokemukset kuitenkin aina kasvattavat paljon ja saavat näkemään usein elämän vähän eri tavalla. Hyvä teksti ja olet kyllä urhea, kun otat myös vaikeita asioita esille, se ei varmasti ole helppoa. Tsemppiä sulle ja olet varmasti pärjännyt äitinä hyvin. Mä olen ainakin saanut sellaisen kuvan, että olet huolehtiva ja ihana äiti tytöllesi. :)
VastaaPoistaKiitos ihanasta kommentista! :) Kuoleman kohtaaminen on aina rankka kokemus ja laittaa ajattelemaan. Se on osa elämää, mutta silti niin väärin. Pahoittelut siis sunkin menetyksestä. Itse olen asiaa jo niin paljon käsitellyt, että uskalsin sen tänne kirjoittaa, tahdon kuitenkin ennenkaikkea olla blogissa aito, oma itseni. Kiitos erityisesti viimeisistä sanoistasi, lämmittävät mieltä todella paljon <3
PoistaHieno teksti. Aihe on hyvinkin tuttu ja voi hyvin samaistua, se on vaan aihe mistä ei juurikaan puhuta tai mainita sivulauseessa kahvipöydässä että ainiin muuten.. Jos aihe tulee puheeksi syystä tai toisesta on se usein vaivaannuttavaa käsitellä niin kuuntelijan kun puhujanki kannalta. Mutts kasvattava konemus kaikin puolin ja varmasti antanut sulle voimia ja rakkautta omaan äitiyteen. Ja ehkä mumminkin on omalla tavallansa läsnä :)
VastaaPoistaKiitos :) Surullista kuulla, että aiheeseen voi niin moni samaistua, vaikka onhan se luonnollinen osa elämää, joskus se vaan käy aivan liian aikaisin. Nuo keskustelut ovat kamalia, siksi asiasta on helpompaa kaikille olla mainitsematta tai ilmoittaa se tällä tavoin. Uskoisin, että "mummi" on omalla tavallaan läsnä meidän elämässä, vaikkei konkreettisesti paikalla olekaan :)
Poista