Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että liikunnan ilo kuuluu kaikille, iästä, sukupuolesta tai koosta riippumatta. Mikä siinä sitten on, että itse kuitenkin olen niin kriittinen itseni suhteen?
Monessa, monessa tilanteessa ajattelen, että olenkohan tarpeeksi "saliuskottava" kertoakseni/näyttääkseni, että harrastan kuntosalia. Helppo esimerkki; häpeilen mennessäni ostamaan fitnesstukusta proteiinia, jostain kumman syystä nimittäin mietin, että näytänköhän yhtään urheilulliselta ja lihaksikkaalta. Ihan niinkuin sitä myyjää nyt kinnostaisi, ketä sitä proteiinia ostaa. Salilla häpeilen kokeilla uusia liikkeitä tai suurempia painoja, jos vaikka joku sattuisi huomaamaan. Mitä jos teenkin liikkeen väärin tai näytän naurettavalta yrittäessäni nostella liian isoja painoja. Olen todella huono ottamaan kehuja vastaan ja joskus jopa häpeilen saavutuksiani. Enkä missään nimessä neuvo mielelläni muita, koska olenhan minä täysin amatööri. Enkä kulje viimeisen päälle trendikkäissä uusinta uutta olevissa merkkitreenivaatteissa, vaan useimmat treenivaatteeni on ostettu ns. halpaketjuliikkeistä.
Miksi ihmeessä ajattelen niin, sillä enhän minä itsekkään salilla muiden ulkonäköä arvostele tai treeniä seuraile. Joten tuskin ketään munkaan tekemiset paljoa kiinnostaa. Tosin, joskus saan mukavaa palautetta kanssatreenaajilta, mutta senkin otan häpeillen vastaan. Vähättelen itseäni ja väitän hieman tuntemattomammille ihmisille, etten minä kovin tosissani sen harrastuksen kanssa ole, kunhan nyt vähän käyn painoja heiluttelemassa. Ketä täysin välinpitämättömästi treeniin suhtautuva jaksaisi muka notkua salilla iltamyöhään tai aamulla kukonlaulun aikaan? Ei ketään, sanon minä. Vaikken tähtääkään mihinkään tiettyyn tavoitteeseen, harrastan lajia kuitenkin "rakkaudesta lajiin" -tyyppisesti. Liikunta alkaa olla jo osa identiteettiä, ainakin sitä aitoa identiteettiä, mitä en kehtaa ulospäin näyttää.
Läheisille ihmisille kehtaan kertoa millon mistäkin hullutuksistani ja myöntää kuntosalin tärkeyden arjessani. Mutta miksi en uusille ihmisille? Ehkä pelkään, että nykymaailmassa kuntosali yhdistetään yleistyneeseen fitnessilmiöön ja koska en näytä fitnesslavojen tähdeltä, olen huono lajissani. Tai ehkä ajattelen, että jos myönnän treenaavani tosissani, ajattelevat muut minun heti epäonnistuneen, jos lihoan kilon tai kaksi. Ehkä se on sitä epäonnistumisen pelkoa. Sitä, että näytän muiden silmissä tekopyhältä fitness-saarnaajalta.
Todellisuudessa, en usko, että vain lihaksikas ja puhdasta ravintoa syövä ihminen on ainoastaan "saliuskottava" ja oikea ihminen neuvomaan tai valmentamaan. Kenellä tahansa voi olla paljonkin tietotaitoa, vaikkei varsinaisesti ulospäin siltä näyttäisikään. Mutta pakko myöntää pinnallisuuteni siinä suhteessa, että palkkaisin itse esimerkiksi mielummin sellaisen ammattilaisen avukseni, joka myös ulkoisesti näyttää ammattitaitoiselta.
Tämän rönsyilevän ja ilman punaista lankaa kulkevan tekstin pointti yritti olla kai se, että miksi ihmeessä en kehtaa olla oma itseni minulle tärkeässä kuntosalimaailmassa, vaikka olen sitä mieltä että liikunta kuuluu kaikille. Miksi se ei siis kuuluisi minullekin!?
Onko siis olemassa jonkinnäköinen "saliuskottava"-vartalo? Mitä mieltä olette? Uskallatteko muut lajin harrastajat olla avoimesti "kuntosalihurahtaneita"? Pidättekö te tietynlaista vartaloa saliuskottavampana kuin toista?
P.S. Etsin blogilukulistalleni lisää hyviä treeniblogeja, joista saa kivoja vinkkejä, onko teillä antaa hyviä vinkkejä?
Luulen ettet ole ainoa joka painii saman asian kanssa. Itse esimerkiksi olen hieman ylipainoinen, mutta omaan hyvän kestävyys ja lihaskunnon, liikun säännöllisesti viidesti viikossa. Silti kun joku, varsinkin liikunnan ammattilainen, kysyy että miten liikun ja olen tottunut liikkumaan koen tekopyhältä ja nololta kertoa, että miten urheilen säännöllisesti vaikka näytän tältä. Koen vastatessani tarvetta sanoa se jatkoksi ääneen, että kyll olen hyväkuntoinen vaikka olen ylipainoinen. Ihan kun kaikki katsoisivat päästä varpaisiin että "oletko tosissas että muka liikut niin paljon" etteivät muka uskoisi. Vaikka tottakai tiedän ettei asia näin ole. Eli periaatteessa myös häpeilen että liikun paljon mutten ole langan laiha tai näyttäisin muuten kovakuntoiselta. En koe olevani "jumppauskottava" tai "juoksu-uskottava". Hullua. Mistä mahtaneekin johtua
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Luulen kanssa, että meitä "häpeilijöitä" on enemmän kuin voisi kuvitellakaan. Ja tosiaan, hullua hävetä terveellistä ja yleisesti hyvänä pidettyä harrastusta. Yritetäänpä kaikki kantaa tärkeä ja hyvä harrastuksemme ylpeydellä, koska liikunnan ilo todellakin kuuluu kaikille :) Liikunnallista ja aurinkoista päivää sulle!
PoistaHyvä kirjoitus! Ihan samoja fiiliksiä täälläkin. Varsinkin kun kaksi kuukautta synnytyksestä painelin puolen vuoden tauon jälkeen takaisin salille oli itsetunto aika alhaalla.. Ahdisti katsoa raskauden jälkeistä kroppaa salin peilistä ja aloitella pientäkin pienemmilä painoilla.. Vaihdoin jopa sitten salia kun siellä oli liian hyväkuntoista porukkaa ja jotenkin tunsin itseni säälittäväksi... :D Nykyään oon taas onneksi yrittänyt olla välittämättä ja keskittyä vaan siihen omaan treeniin, vaikken kaikkea osaakaan eikä treenipainotkaan päätä huimaa :)
VastaaPoistaKiitos :) Muistan itsekkin, kuinka ahdistavalta tuntui synnytyksen jälkeen aloittaa kaikki alusta, ihan kuin ei koskaan olisi moista paikkaa nähnytkään. Hyvä kuitenkin, että löysit paikkasi uudelta salilta ja saat keskityttyä omaan treeniin muista välittämättä. Pääasia, että itsellä on kivaa ja "kotoisa" olo! Kivoja salihetkiä! :)
Poista